1. Kotini on minulle ihan mahdottoman tärkeä. Olen koti-ihminen, jos määritellä täytyy. Mutta en ole sillä tavalla paikkaan sitoutuvaa sorttia, että minulle tuottaisi hankaluutta tuntea kodin tunnetta vain jossain yhdessä paikassa. Pieni kiertolainen minussa asettuu kodiksi aika vaivatta paikkaan kuin paikkaan. Tai no ei ihan joka paikkaan, mutta sellaiseen, jonka olen itse valinnut. Niinkuin nyt tänne kotiini. Jopa matkoilla, jos majapaikka on mieluisa, alan puhua kodista, kun vaikka olen kaupungilta palaamassa majapaikkaan. Viime syksynä Italiassa esimerkiksi kävi näin. Ja sellaistakin vielä, että moni kysyy nykyään, vietänkö villiä sinkkuelämää - en - olen vaan kotona ja kyläilen ystävilläni. En jaksa hillua kaupungilla ja menojalkani ei vipata.
2. Sotken tehokkaasti ja siivoan innokkaasti, kumpaakin tasapuolisesti ja alinomaan, mutta en laisinkaan järjestelmällisesti. Mieleni ja hormonitoimintani mukaan enemmänkin. Järjestelmällisyys ei ole parhaimpia valttejani, mutta innokkuus kodinkohennusasioissa on. Siispä kodinhoitoni on jatkuvaa vuoristorataa. Epäsiisteinä päivinä syyttelen kotini säilytysratkaisujen puutteellisuutta, mutta niinä kauniina ja siisteinä päivinä otan kunnian kyllä ihan itselleni. Ja siivoamisessani ei ole mitään tolkkua, jos siis sellaiseen perusviikkosiivoukseen tähtää. Saatan unohtua laittelemaan vaatteita värijärjestykseen, mutta jättää pölyt pyyhkimättä pitkäksikin aikaa.
3. Sellaisia asioita, jotka todella merkitsevät minulle, teen paneutuen ja mielellään hitaasti ja rauhallisesti. Sellaiseen on vain näinä tehokkuusvaatimusten täyteisinä aikoina huonosti mahdollisuutta. Olen hidas, tai paremminkin mietteliäs. Minua inhottaa hökäistä kiireessä ja ensimmäisen ajatuksen johdattelemana jotain sinne päin. Asiaan sisältyy merkittävä ongelma - jätän helposti tekemättä mitään, jos jo alkuun tiedän, että sen aikaansaamiseksi pitäisi olla rennon suurpiirteinen ja nopsa. Nopsa - ärsyttävä sanakin. Minua haittaa enemmän heppoisesti tehty kuin kokonaan tekemätön. Ja se taas on varsin huono asia, sillä moni kiinnostava asia jää sen takia kokeilematta ja tekemättä, kun jo alkuun hannaan vastaan. Mutta se täytyy sanoa, että neurootikko en ole. En siis koe stressiä perusteellisuudesta, vaan nautin kun saan tehdä omaan tahtiini, tarkasti. Mielekkäissä asioissa en stressaa laisinkaan, vaikka aikaa kuluu. Viime aikoina olen kyllä pikkuisen alkanut kokeilemaan joissakin asioissa sellaista vähemmän perusteellista asennetta ihan vaan oppimisen vuoksi. Vaikkapa tässä blogin pitämisessä - nykyäänhän suollan tänne vaikka mitä. Mutta osittain se onkin niin helppoa siksi, kun tätä on jo pitänyt niin kauan. Kääk, olenko rutinoitunut tähän! No en ainakaan kyllästynyt. Ja toki sitten on paljon myös sellaisia asioita, joiden perusteellisuudella ei ole minulle merkitystä, en minä niihin kieli poskessa aikaani tuhraa.
4. Musiikki on ihan elinehto minulle. Olen kyllä monesti melkein vaivaantunut, jos musiikkimaustani kysellään, kun en minä siihen mitään osuvaa osaa vastata johtuen musiikkirakkauteni laajuudesta. Sen verran voin sanoa, että olen herkkä teennäisyydelle, äh väärä sana, läpipaistavalle kaupallisuudelle, no ei tätä osaa sanoa mitenkään... no sellaisesta musiikista en tykkää, josta jo heti toisella kuuntelukerralla kuulee, että homman nimi on laaja radiosoitto ja lööppijulkisuus. Sellainen turhanpäiväinen hittitehtailu on minusta vähän noloa. Ihan eniten inhoan sellaista nykyiskelmää, joka on kadottanut vanhan iskelmän mahtavan idean maakuntien tahmeisiin diskosaleihin. Sen sijaan ihastelen vaikka minkälaista musiikkia, jos siitä paistaa musisoijan rakkaus tekemiseensä. Herkkyys monesti miellyyttää. Mutta on rajuuskin hyvä. Laulu. Ja sellainen tunne, että homma ei ole ihan elämästä vieraantunutta. Mahtipontinen showmeininki saa mut helposti vähän kylmäksi, siis sellainen, jossa show on musiikkia suurempaa. Tosissaan tehty musiikki, se on hyvä. Tykkään myös itse laulaa. Mutta siitä en ole varma, tykkäävätkö naapurit siitä. Valituksia ei ole vielä tullut, vaikka laulan toisinaan aika isostikin. Ikävöin monesti nuoruuteni ystäväporukkani laulamisharrastusta. Ja parhaat juhlat ovat sellaisia, joissa lauletaan!
5. Olen vieläkin vähän sekaisin ammatillisen profiloitumiseni suhteen. Se kalvaa mieltäni, jopa hävettää minua. Ja painostusta piisaa moneltakin saralta. Koitan antaa sellaisen olla vaikuttamatta ja yrittää tehdä ratkaisuja, joiden takana minä itse voin seistä. Mutta se tapahtuu valitettavan hitaasti. Enää minulla ei ole varaa vääriin valintoihin. Joskus iskee pelko, että onko minulla enää mihinkään aikaa ja mahdollisuutta. Se, että omat yliopisto-opinnot ovat kesken, tuntuu ihan äärimmäisen nololta, vaikka minulla jo yksi ammattitutkinto onkin, ja minulla on oman alani töitä.
6. Minulla on hupsu tapa vähätellä ruoanlaittotaitojani, vaikka olenkin ihan kelpo kokki. Viimeksikin kysyin ruokavieraaltani ihan vahingossa, että "onko se pahaa?". Vaikkei se mitenkään ollut oletettavaa, päinvastoin. On tuolle irvailtukin. Lapsuuskodin perintöä vissiin, että aina ollaan vähän varuillaan, että tulikohan kelvollista. Kahvin kanssa olen ihan neurootikko, aina luulen keittäneeni huonoa. Vaikka vähän aikaa sitten eräs kuopiolainen valokuvaaja suunnitteli tulevansa aina aamukahville luokseni, kun niin tykkäsi. Kiitos kahvikannustuksesta Petra! Tänään leivoin kaneli-muskotti-voimuffinsseja.
7. Ruoasta vielä. Tykkään hirmusti kirjoista, jossa ruoalla on keskeinen osa, siis muistakin kuin keittokirjoista. Tällä hetkellä luen kirjaa nimeltä Munakoisojen kiukku (Sharma Bulbul). Niin ja tykkään elokuvista, joissa hääräillään ja istutaan keittiössä. Vaikka en mikään mahtikulinaristi olekaan, tykkään ajatella ja tehdä ruokaa, ja ennenkaikkea syödä tietenkin. Mutta yksin syöminen on asia, josta en oikein piittaa. Ja sitähän se nykyään minulla on enimmäkseen. Siksi aika usein pyydän ystäviä syömään tai menen ystävien pöytiin.
8. Olen etevä joutumaan noloihin, hassuihin ja omituisiin tilanteisiin. Nuorempana varsinkin ihan mahdottomasti, nykyään vähemmän. Kotona harvemmin tapahtuu mitään ihmeellistä, tai no hmm, kyllä kotonakin voi hulluuksia tapahtua. Ihmiset lähestyvät minua helposti, mikä tietysti edesauttaa asiaa. Ja se, että jään usein kuuntelemaan ja kommentoimaan. Ja varmasti sekin, että rohkeasti menen kaikenlaiseen. Ja sitten vielä se, että toisinaan suustani vain putkahtaa hassuuksia. Johan tuossa on edellytyksia jännittäviin tilanteisiin.
9. En ole kovin idealistinen. En vain osaa olla. En jaksa olla ylettömän kiinnostunut ilmastoasioista, vaikka tiedän, että pitäisi. Enempi minua ahdistaa ympäristöintoilijat. Mutta sellaista hiljaista ekoeloa ihailen paljon. Ehkä kyseessä onkin vain vastustus opettavaista asennetta kohtaan, käännytystyötä inhoan. Terveysasioissa olen ihan leväperäinen - minusta ihmisen ei kuulu elää loputtoman pitkään. Nautinnoista en ala tinkimään, minua inhottaa kaikenmaailman dieetit ja kevennetyt reseptit. Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta pelkään saavani niskaani ikävien kommenttien ryöpyn ja toisaalta luulen, että olen jo muutenkin jarannut liian pitkään. Se on kyllä tässä sanottava, että optimistinen olen. Ja kyynistä minusta ei saa tekemälläkään. Suurissa kysymyksissä ajattelen laveasti, mutta niissä detaljeissa sitten tihtaan tarkemmin.
10. Tahtoisin olla ahkerampi postikorttien lähettäjä. Pitäisi aloittaa siitä, että laittaisi kaikkien osoitetiedot kalenteriin, sillä nyt ne ovat missä sattuu. Sähköpostissa, osoitekirjassa, puhelimessa, lappusilla... Nimittäin osoitteen pitää olla sillä sekunnilla saatavilla, kun sopiva kortti osuu kohdalle. En minä sitä enää hetken kuluttua muista. Impulsiivinen, olen kyllä.
Kuten moni muukin aiemmin, minäkään en kykene laittamaan haastetta kymmenelle eteenpäin. En valitse edes kahta helmeä. Mutta olen ihan hurjan iloinen, jos jatkat ja kerrot totuuksia itsestäsi. Minä täällä flunssaisena sairaslomalaisena käytin tähän paljonkin aikaa, otin tämän itsereflektion kannalta, heh, mutta tiivistämisen taitavat, kuten Ritva Lumetta -blogista on ratkaissut haasteen laajuuden kompaktisti ja kauniisti.
p.s. Jos halauatte nähdä, kun naama kurtulla askartelen, kurkatkaa tänne.
ihanan paljon luettavaa!
ReplyDeleteKoska minäkin olen perusteellinen (joskus ainakin!) niin palaan kommentoimaan kunhan on parempi hetki.Se ei ole silloin kun leivät on uuuuniiss.....
Voi miten paljon pohdiskeltuja totuuksia! Ja oikeassa olit, samaa löytyy. Tuo kohta 3 tekemisestä ja tekemisestä jättämisestä voisi olla omasta kynästäni. Ja musiikissa minuakin epäilyttää sellainen pyrkimys hittien tekemiseen. Suhatudun suurella epäluulolla artisteihin, joille tuntuu olevan tärkeintä se, osaako esiintyjäporukka tanssia yhdessä hyvin tahtiin eikä se, mitä suusta ja soittimista lähtee. Toivottavasti olosi on paranemaan päin. Kiitos kympistäsi!
ReplyDeleteviolet, oi leivät uunissa! Olisipa täälläkin. Mulla on tylsästi vaan makaronilaatikko. Tervetuloa takaisin :)
ReplyDeleteOuti, minusta olisi mukava kuulla muidenkin tekijöiden ja tekemättä jättäjien ajatuksia aiheesta, asia on näet jollain tavalla hiukan kipeä minulle. Ja juuri tuo, mitä sanot, toki tanssi on tärkeää, mutta vain itsessään. Musiikki on sitten oma juttunsa. Ja niitä voi mieluusti sekoitella, mutta muusikon tärkein tehtävä on tuottaa musiikkia!
Olo on jo paranemaan päin.
Minäkin ihan ahnehdin tämän määrän! Ykkösen jaan täysin, välillä tuntuu että olen ihan mustasukkainen kodistani (tiiä sitte kenelle, itellekö?) ja kaipaan, hellin ja armotta rakastan ja vieläpä kehuskelen sitä kaikille. Että on niin mukavat oltavat ja onnellinen olo. Ensimmäisenä kotiintullessa tulee aina vastaan Hyvä Olo.
ReplyDeleteKolmosen kohdalla vuoroin nyökyttelin ja vuoroin tunsin piston sydämessä. Välillä sitä kyllä sortuu näihin "kuhan son pois alta" -ratkaisuihin, koska on järjestelmän asettamia vaatimuksia, joihin ajatuksella paneutuminen ei tunnu mielekkäältä. 'Oikeasti' tärkeissä asioissa en halua joustaa. Tämä johtaa opiskeluasioissa usein ihan käsittämättömään tilanteeseen: mieluisimpien aiheiden tehtävät (tms) myöhästyy palautuksesta (tms), koska olen niiden suhteen niin pirun säntillinen ja vaadin itseltäni vain priimaa. Eli jotenkin onnistun olemaan suoriutumatta siitä, missä haluaisin suoriutua hyvin, koska olen lähtökohtaisesti asettanut riman liian korkealla.
Ihania totuuksia ja hyvin ja perusteellisesti olet ne jäsennellyt. Monet noista ovat suorastaan yleispäteviä totuuksia, ainakin itse voin allekirjoittaa monet ja varmaan moni muukin.
ReplyDeleteItse olen myös herkkä musiikissa kaikenlaiselle teennäisyydelle, keinotekoisille maneereille ja sellaiselle ytiiökaupallisuudelle ja jos yhtään aistin mitään sellaista, torjun sellaisen musiikin. Musiikki on yleensä hyvää, jos musiikista voi aistia, että se tulee esittäjistään luonnostaan ja he ovat musiikkinsa takana/haluavat tehdä juuri sellaista musiikkia.
Samoin tällainen ilmasto/ekouskovaisuus ja ekoideologian painostavakin tuputtaminen on aina saanut niskakarvani pystyyn jopa siinä määrin, että jossain vaiheessa se aiheutti minussa vastareaktion. Meni pitkään, että ymmärsin, että oikea ekologisuus on sitä, joka tavallaan on jo meissä luonnostaan, jos hiljennymme ja annamme sille tilaa, eikä tule minkään ulkoaohjatun ideologian kautta. Minun todellisia ekoihanteitani ovat vanhat mummot, joista monet osaavat elää ekonomisesti ja arvostaa sitä mitä heillä on.
Samoin epäröinti oman elämänsä suunnan suhteen ja tyytymättömyyskin kuulostaa tutulta, minä en vieläkään tiedä mikä minusta tulee isona, vaikka olen jo 40. Kun luin vanhoja päiväkirjojani totesin, että pitkälti samoja asioita pohdiskelin silloin kun pohdiskelin nytkin, vaikka olosuhteet olivat tyystin toisenlaiset. Olen tullut siihen tulokseen, että kai se on niin että tietynlainen keskeneräisyys ja tyytymättömyyskin osana elämää pitää vain hyväksyä ja se on myös sellainen dynaaminen ja käynnissäpitävä voimakin.
Ihana turkoosi laatikko ja muutenkin ihania sävyjä yläkuvassa samoin pöytäkuva on kiehtova. Jäin katsomaan sitä pitkään.
maijja, no kiva kun ahnehdit. Näitä pitkiä tekstejä kirjoittaessa on aina pikkasen sellainen pelko, että jaksaakohan kukaan lukea.
ReplyDeleteMinä taas ihailen niitä ihmisiä, jotka pystyvät tuohon "kuhan son pois alta" -ratkaisuihin. Silleenhän sitä pääsee eteenpäin. Ja kyllä minäkin joissakin asioissa, juuri niissä ei niin tärkeissä pystyn. Siis ihan sama juttu kuin sulla, niissä kiinnostavissa ja mukavissa tekemisissä aina myöhässä, kun tahtoo antaa parastaan, ja mulla se paras tosiaan syntyy h-i-t-a-a-s-t-i. Ihana kuulla, että jollakin muullakin sama ongelma.
Mirja, juu minäkin ihailen mummoja ja pappoja, niillä se ekoilu ja taloudellisuus on niin sisäsyntyistä, eikä mikään valittu elämäntapa, josta pitää metelöidä.
Juu, niinhän se toki onkin, että keskeneräisyys kuuluu kuvioon. En minä sellaista kokonaisvalmista pakettia tahdokaan :) Mutta sen verran valmiimmaksi kyllä haluaisin, että minulla olisi laajemmin valita työmahdollisuuksia. No katsotaan nyt. Rauhassa. Kiitos kaikesta ihanasta ja kiinnostavasta, mitä sanoit!
..Mainiota luettavaa..KIITOS!
ReplyDeleteh-i-t-a-a-s-t-i hyvää tulee!
ReplyDeletekympin juttu!
ja nöyrimmät kiitokseni, yllätyin perusteellisesti :)
upeita kuvia !!!
ja eikä ollu naamassas kurtun kurttua ! t. hiukkasen ryppysempi minä
ReplyDeleteTiedän tasan tarkkaan tuon tunteen yliopisto-opintojen keskeneräisyydestä. Omat opintoni olivat muutaman vuoden täysin katkolla, ja tuntui henkisesti äärimmäisen raskaalta selitellä asiaa saati sitten tarttua uudelleen toimeen. Toisaalta, tunne epäonnistumisesta ajoi lopulta saattamaan keskeneräisen loppuun. En kertakaikkiaan kyennyt elämään sen kanssa, ettei graduni ollut valmis, myönnettäköön totuuden nimissä :-)
ReplyDeleteMutta olen vakaasti sitä mieltä, ettei työ tekemällä lopu. Toisaalta kannatan sanontaa 'mihin ihmeeseen meillä on kiire valmiissa maailmassa.' Tai jotakin sinne päin.
Sanoit niin monia hyviä ja tarttumisen arvoisia asioita, kiitos siitä!
Ihania juttuja taas!
ReplyDeleteMulle omasta kodista on tullut erityisen tärkeä vasta parin viime vuoden aikana. Olen muuttanut niin paljon, että jossain vaiheessa en vaan enää osannut ajatella mitään pysyväksi ja jotenkin se alkoi näkyä välinpitämättömyytenä asuntoa kohtaan. Niin aikaisemmat asumukeni olivat lähinnä asuntoja, nyt tätä paikkaa ajattelen kotina. Se, miksi jostain asunnosta tulee koti ja toisesta ei, on mielenkiintoinen juttu.
Tuo opintojen päättäminen ja oman ammatillisen paikan löytäminen pyörii mielessäni kans usin. Tuntuu, että koko työn käsite on muuttunut niin paljon. Se, mitä ennen ajateltiin työksi on nykyään osaksi korvattu koneilla tai työ tapahtuu just muissa maissa, missä on halpaa työvoimaa. Sitten taas jostain pitäisi se elanto saada, enkä tiedä jaksaako sitä tehdä jotain vain rahan takia. En usko, että itse jaksaisin, enkä edes tahdo. Aargh, ikuisuuskeloja.
Pakko sanoa, että tuo valkoinen teekannu pöydällä kuva on aivan mieletön, jotenkin niin hieno surrealistinen tunnelma.
RAKASTAN tuota kuvaa, missä pöytä ja teepannu.
ReplyDeleteKoti-ihminen minäkin. Tykkään kyllä seurapiireistäkin, mutta harvoin käytynä.
Ja jokainen majapaikka on matkoillani Koti. Siksi sen valintaa kiinnitänkin aina paljon huomiota.
Tiedän paljon niitä ihmisiä, jotka valitsevat kohteen sen mukaan, mistä löytyy joku ilmainen tai puoli-ilmainen asumus. Ei mitään väliä millainen, sillä siellähän käydään vain nukkumassa. En voisi ikinä ajatella noin.
t. eräs, jolla yliopisto-opinnot ikuisesti jäissä...ammatittomuus ja ajoittainen työttömyyteni on enemmän muille ongelma kuin itselleni. Olen jopa menettänyt vanhoja ystäviäni sen takia, kun mulla ei ole hohdokasta titteliä, millä voisivat minua esitellä.
Olipas mielenkiintoisia totuuksia. En oikeen osaa kunnolla vastata mitään tai vastauksesta tulisi vähintäänkin yhtä pitkä kuin postistasi. Noista mainitsemistasi asioista saisi aikaiseksi monet kiinnostavat keskustelut!
ReplyDeleteAnni, kiitos itsellesi!
ReplyDeleteRitva, n-i-i-n t-u-l-e-e-k-i-n. Kiitos kaikesta! Ja tarkoitinkin muuten sitä, että mä ilmeilen naama rutussa siinä alemmassa kuvassa :)
aino, tuntuu mukavalta kuulla toisten kokemuksia näistä opintovaikeuksista. Harvemmin tulee vastaan. Ehkä mun pitäisi alkaa hengailla jossain keskeyttäneiden ylioppilaiden kesksutelupalstoilla :) Vertaistuki voisi auttaa. Mulla on paljon muutakin kuin se gradu. Olin tekemässä sivuainetta tutkintouudistuksen aikaan, ja ku palasin pääaineeni pariin, minulla oli opinnot hankalassa vaiheessa sovittaa siihen tutkintouudistukseen ja kukaan ei osannut auttaa, ja sitten vielä sairastuinkin siihen päälle. Se sotku vei viimeisetkin opiskelumehut. Nyt muutaman vuoden jälkeen alkaisin olla paremmassa opiskelumielentilassa. Nyt taas ei ole varaa... Kauhea kierre. Mutta olen luottavainen että saan homman järjestymään parhain päin.
Celia, tuo on varmaan tosi totta, että ainainen muuttaminen ja muutoksessa eläminen tekee kodiksi asettumisen vaikeaksi ja jos paikka ei tunnu kodilta, eihän sitä jaksa sillä tavalla vaaliakaan. Minulla on vaan jokin kauhean voimakas "kodin perustamisen vietti" :) joka saa minut tekemään asioita, jotka taas tekevät kodin. Vaikea selittää. Se voi olla jotain aivan pientäkin. Mutta pari paikkaa minullakin on ollut, joista ei kotia tullut. Niissä molemmissa oli koko ajan sellainen olo, että odottaa vaan että pääsee muuttamaan. En osannut niihin kotiutua. En osannut tehdä niihin kotia. Niissä paikoissa oli vähän raskasta asua.
Liivia, oi kiitos kuvarakkaudesta! Minäkin tykkään seurapiireistä, mutta täällä Helsingissä niitä ei minulle ole päässyt syntymään. Olisi mukavaa, jos olisi pikkuisen. Mutta en niitä niin kovasti kaipaa, että jaksaisin lähteä koittelemaan ja katselemaan :)
Matkoilla olisi tosiaan aina ihana löytää kotoisa majapaikka. Ja aika usein niin on käynytkin. Mä olen vaan kauhean laiska suunnittelemaan matkoja, vaikka tykkään aina lähteä. Sinulta muuten kysyisinkin, onko sinulla takataskussa, jotain hauskaa majapaikkaa Riikassa? Suunnittelen marrasreissua syntymäpäiväni kunniaksi sinne. Tai onkos jollain muulla tiedossa jotain?
ja mitä tulee noihin jäisiin yliopisto-opintoihin, niin minulla on pikkuisen mieli myös tuon suuntainen. Siis jos kyse olisi vain minusta, asia ei olisi niin murheellinen. Minua vaivaa perheen ja suvun paine. Ja olen sen verran epäitsenäinen (?) että anna tuon heidän murheensa vaikuttaa aika paljonkin. Onneksi kukaan ystävistäni tai tuttavistani ei ole moksiskaan. Ei edes tohtoriystävätkään. Vaivaa asia tietty siinä mielessä, että koen kaventaaneeni omia työllistymismahdollisuuksiani tällä opintohösäyksellä.
Neiti Nimetön, ei aina tarvikaan sanoa mitään ihmeellistä :) Kiitos silti, kun kommentoit niin mukavasti!
oi hyvänen aika...piti tulla tänne ja laittaa oikein perusteellinen "selvitys" asioista joita tämä kirjoitus herätti...mutta olenkin nyt kuin märkä läiskä asfaltilla.
ReplyDeleteKoulusta tuli poikiin liittyen kaikenlaista lippua ja lappua ja sumplittavaa ja olen aivan hermoromahduksen partaalla. No, ainakin aika uupunut.
violet, tsemppiä lippusiin! Olet pian taas oma mahtava kiinteä olio, märkä läikkä muisto vain :)
ReplyDeleteVoi en tiedä Riikasta mitään...mutta varmasti joku kiva löytyy!
ReplyDeleteon hauskaa lukea blogiasi - terveisiä toiselta koti-kissalta!
ReplyDelete