Olen nainen, joka tykkää kutsua itseään mieluummin tytöksi. Ihan on tyttöolo edelleen, mutta ei silti kuitenkaan keskenkasvuinen. Olen tyttö, jolla on jo kaksi rutikuivanutta tulppaanikimppua pöydillään. Olen myös tyttö, joka inhoaa kuivakukkakimppuja, asetelmista puhumattakaan, mutta itsekseen rojahtaneet kukat säilytän aina hetken ja ihastelen niiden vähentyviä värejä. Tykkään monestikin kaikenlaisesta, joka tapahtuu ihan vaan itsekseen.
Tykkään rauhallisesti, omalla painollaan etenevistä prosesseista ja siitä, ettei kukaan/mikään mestaroi välissä. En itsekään oikein pidä siitä, että joku yrittää hallinnoida elämäni tapahtumia. Ja koska mahdollisimman lavea vapaus on minulle ideaali, pyrin itsekin olemaan puuttumatta asioihin, joihin ei näpelöintiäni tarvita. Parhaat jutut tapahtuvat mielestäni aina pakottamatta, painostamatta.
- - - -
Tyypillinen huolenaiheeni liittyy ympäröivän maailman vaateiden ja omien arvojeni ristiriitaan. Vähän väliä pohdiskelen syitä ja motiiveja moniin "sääntöihin", joita ihmiset noudattavat ja odottavat toistenkin noudattavan. Monet noista asioista on vaan ihan järjettömiä. Sellaisia ne monesti ovat, että eivät taatusti kestäisi perinpohjaista analyysiä sisältönsä mielekkyydestä. Mutta siitä huolimatta tunnen varsin usein painostusta, että itsenikin pitäisi ajatella ja toimia jonkun sosiaalisen säännön mukaan.
Hankaluus ei synny siitä, ettenkö osaisi tai kykenisi käyttäytymään toivotulla tavalla - tietenkin osaan, ja useimmiten niin vastahakoisesti toiminkin - vaan kyse on siitä, että joudun valitsemaan kahdesta pahasta; toimiako toivotulla tavalla ja kirota mielessään maailman typeryyttä, vai noudattaako omaa järkeä ja tulla mahdollisesti paheksutuksi. En ole mikään erityisen ohjelmallinen anarkisti, mutta ihan pikkuanarkisti minussa aina välillä nostaa päätään, kun törmään asenteeseen, jossa ihmisiä laitetaan "samalle viivalle" tai odotetaan käytöstä, joka yleisesti katsotaan hyväksi, mutta jossa ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole mitään mieltä. Minusta niin ei vain voi tehdä! Ja jos tuo kuulostaa jyrkältä, voisin muotoilla sen niinkin, että niin ei vain kannata tehdä. Olen vahvasti sitä mieltä, että vähemmillä sosiaalisilla säännöillä ja enemmällä omalla ajattelulla maailma olisi paljon mukavampi ja hauskempi paikka.
Se että jokainen saa toimia omasta lähtökohdastaan, on minusta suurinta tasa-arvoa. Se sen sijaan on silkkaa tasapäistämistä, että jokaisen pitäisi mennä kaavaan.
- - - -
Kateus on typerä voima, jota olen tullut ajatelleeksi eilisestä lähtien (katso ed. postin linkki, jos haluat aihepiiristä oivallisen esimerkin - kommentit erityisesti). Kateus syntyy luullakseni osittain siitä harhasta, että kaikilla pitäisi olla samat asiat ja kaikkea tosi mahtavaa. Unohdetaan oman elämän hienoudet ja toivotaan itselle jotain, jota toisella on. Soppaa saentaa poikkeuksetta kadehtijan kuvitelmat. Ainakin silloin, kun itse olen kateellinen, huomaan monesti jälkeenpäin, ettei minulla olisi oikeastaan ollut juuri mitään järjellistä syytä kateuteen. Kuvittelin vain liikaa. Ja vaikka kadehtimani asia olisi ollut ihan tottakin, asioilla on aina myös se kuuluisa toinen puoli. Koitan tässä vain sanoa, että ei ehkä kannattaisi uskoa kovin painokkaasti omiin kuvitelmiin. Sen sijaan voitaisiin uskoa omiin unelmiin. Vaikka vähän pöljänäkin - ei se mitään haittaa, paitsi ehkä sitä pingottajaa, joka arvioi toistenkin puolesta, mikä on soveliasta ja mikä ei.
Minä söin tänään töiden jälkeen ensimmäisen kunnon lämpimän aterian koko viikolla. Että siitä voi repiä vaikkapa aluksi, heh, jos kademieli ihanaa elämääni kohtaan meinaa vallata mielen. Konventionaalinen blogikuvahan siitä piti ottaa!
Paatoksen lopuksi kuuntelemme ihanan laulun, joka saa minut hymyilemään ja lallattamaan ihan hassuna.
Puhut täyttä asiaa, olet valinnut sanasi hienosti! Osuvasti. Voisipa melkein olla minun ajatuksiani nuo, niin samanlailla ajattelen!
ReplyDeleteKateus on yksi ihmisen tunteista, uskon ettei sitä moni pääse kovin heti karkuun. Toivoa vaan voisi, että kaikki, tai edes useampi ihminen osaisi vähän analysoida itseään. Miksi ja mistä ne tunteet tulee. Olemmehan me täällä maan päällä töppöstellessämme aikamoisia robotteja suoraansanoen jos emme yhtään kyseenalaista mitään tai ketään. Oppimisprosessi on loputon.
Samoin on myös muiden tunteiden kanssa, niihinkin voi jäädä ns. uppeluksiin. Pitäisikin muistaa, että me olemme tuntevia, me emme siis ole tunne. Minusta mihinkään tunteeseen ei saisi samaistua liikaa. Monet niistä voi järjellä ajatella auki. Se helpottaa monesti esim. kun tunteet ovat negatiivisia. Liikaa en silti haluaisi itseäni analysoida, mutta syy-seuraus jatkumo on hyvä tiedostaa.
Tämä aihe voisi rönsytä tästä niin moneen suuntaan! Mielenkiintoista.
Tuohon blogikateiluun. Minusta on melkein kuin hauska leikki, kuinka valikoimalla kuvat voi kodistaan tai jostain tilasta näyttää ulos juuri sellaisen kuvan kun itse haluaa. Ehkä tämä 'tavallisten pulliaisten' kotien näyttely netissä on vielä niin 'uusi ilmiö'. Varsinkin jos ne sattuvat olemaan yhtä nättejä kuin joskus vain lehdissä näkyi. Nyt katkes ajatus...
No, enivei. Mun mielestä meidän pitäisi oppia sanomaan useammin, 'ollaanko kavereita', vaikka oletkin niin kaunis, että pyörryttää, sun koti on unelmaa, vaikutat täydelliseltä jne. kaiken sen kateuden sijasta mitä niin monet aivan syyttä tuntevat!
Hanna, en minäkään usko, että kateudesta mihinkään pääsee. Sekin tunne kuuluu ihmisyyteen. Itseni kyllä tunnen aina aivan kauhean epäjaloksi ja alhaiseksi, jos kadehdin, kun kuitenkin samaan aikaan älyän, ettei siinä ole mitään mieltä, haittaa itselleni vain. Energia kuluu aivan joutavanpäiväiseen. Se on myös syy, miksi en pidä kateudenaiheitani puheissani yllä. Vaikenemalla ne unohtuvat helpoimmin. Kateuteni tunteet on muuten yks niitä harvoja asioita, joista en tykkää puhua. Jännää. Muuten olen ihan hirmu avoin ja valmis ruotimaan itseänikin avoimesti. En koe olevani kovin helposti haavoittuvainen, mutta jos jostain olen joskus kateellinen (ja se on kyllä sanottava, että koskaan se ei ole mikään materiaalisen maailman juttu), ajatelen, että se paljastaa minusta liikaa.
ReplyDeleteOlet oikeassa siinä, että oman kateuden voisi hienosti ylittää olemalla lempeä kateudenkohteelle. Sellaista menetelmää oln kokeillutkin joskus.
Tästä blogikateilusta mun täytyy sanoa sen verran, että en oikein meinaa ymmärtää sitä. Minusta jokaisen nettielämään tulisi kuulua ymmärrys, että www:ssä olet sitä mitä postaat, mutta todellisessa elämässä se kaikki voi olla jotain ihan muuta. Ei välttämättä niin suuresti muuta, mutta pitäis ymmärtää se, että kaikki postattu sisältö on valikoitua, rajattua, osa totuutta ja toisinaan jopa manipuloitua. Ja niin sen kuuluukin olla. Blogit ovat minulle ensisijaisesti viihdettä. Ja on oikeus/velvollisuus (itseä kohtaan) kanavan vaihtoon, jos sisältö ei huvita.
Minustakin blogit ovat viihdettä tai joillakin jopa taidetta. Omaan blogiin on tarkasti valitti näkökulma ja aihe. Itse perustin oman blogini esimerkiksi vain kivoja asioita varten. En kirjoita lähipiirin kuolemantapauksista tai muista vaikeuksista, koska niitä saa vatvoa ihan riittävästi muutenkin. Käytän blogiani muistuttamaan että elämässä on sentään vielä jotain hömppää ja kaunista ja saan hetken keskittyä siihen. Kateus on järjetön tunne ja siitä kärsivät ihmiset eivät yleensä pysty (ehkä koskaan) näkemään toisen elämästä kokonaiskuvaa, vaikka se läväytettäisiin päin näköä... nojoo...
ReplyDeleteKiitos taas tästäkin kirjoituksesta. Oli monia hienoja ajatuksia.
ReplyDeleteHuomaan toisiaan että joku on kateellinen minulle. Siis huomaan sen niin, että se sanotaan minulle. Vaivaannun aivan hiivatisti. Usein se liittyy ulkomailla asumiseen ja tässä on kyseessä nimenomaan ne kadehtijan kuvitelmat joista puhut.
Että oman elämän hienoudet on totta vie unohdettu ja kuvitellaan liikaa siitä mitä ei tunneta.
Ja myös tähän liittyy se hyvin kuuluisa asioiden toinen puoli...
Olen samaa mieltä: omiin unelmiin on minusta suorastaan velvollisuus uskoa, mutta - ristiriitaista tai ei - tietynlainen realismi saattaisi olla hyvä pitää päässä. Ainakin siis lakata kuvittelemasta ja vääristelemästä päässään asioita siihen suuntaan että oman elämän asiat kääntyvät surkeiksi ja ruohot senkun rehottavat vihreinä kaikkialla muualla, kaikilla muilla.
Tuo eilisessä postauksessa ollut kirjoitus ja juurikin ne kommentit ovat aika karmeita. Ensin nauratti ihan karseasti mutta se himmeni sitten. Tuli sääli ja tuli paljon muutakin. Monia kohtaan. Myös niitä kohtaan, jotka ovat kateuden kohteena.
Olen huomannut ajattelevani toisinaan: "uskallanko" panna tämän kuvan, kehtaanko kirjoittaa tästä. On asioita jotka herättävät ihmisten kateutta enkä haluaisi antaa sille yhtään ravintoa. Mutta sitten kuitenkin: eihän ole minun vaivani tai ongelmani jos joku alkaa haikailla jotakin minun elämästäni. Yleensä juuri jotakin jonka kuvittelee haikailun arvoiseksi...
jatkan mieluusti aiheesta, nyt on lapsen hiustenleikkuu edessä!
Joo, ihmisten ja lukijoiden pitäisi netissä selaillessaan ymmärtää, että kaikki täällä on valikoitua. Oli se sitten mielipidekirjoitus, kaunis koti tai resepti. Suodatin pitäisi olla kokoajan päällä jos ei muuten hoksaa.
ReplyDeleteOlen miettinyt myös sitä, että mitähän väliä sillä lopulta kenellekään on vaikka jonkun koti olisikin aina kaunis ja kutsuva, ulkonäkö loppuun asti huoliteltu ja vaatteita 5 vaatekaapillista? En voi ymmärtää. On eri asia joskus haaveilla oman kotinsa myös näyttävän ihanalta (jne) kuin ruveta syyttelemään ketään. Lämpimäkseen toisten syyttely on yksi suurista inhokeistani, sitä kuulen päivittäin töissa ja mielestäni niin tekemällä ihminen kertoo enemmän itsestään kuin haukkumisen kohteestaan.
Kävin myös eilen lukemassa tuon linkin tekstin ja kommentit ja aivan kuin Piilomajakin sanoi, ensin nauratti, mutta sitten tuli ihan paha olo.
ReplyDeleteUnelmat on elämän voimaa, ihana, kun sanoit, että uskotaan omiin unelmiimme. ELämä olisi niin kovin ykstoikkoista, jos ei niitä olisi.
Minusta blogeissa on ihanaa juuri se elämästä nauttiminen, kauneus, keveys, hilpeys.
Ja samaa ajattelen minäkin, että vastapainoksi arjen ahertamiselle ja murheille blogiin on kiva rajata kepeyttä ja kauneutta, sehän on kuin leikki. Kyllä meissä naisissakin saa asua pieni leikkivä tyttö vieläkin. Eikä se ole rahasta eikä rikkaasta maksavasta miehestä (kuten jossain noissa linkin kommenteissa ihan oudosti mainittiin..)kiinni, kauneus ei tarvitse rahaa.
En oikein osaa nyt sanoa mitään, mutta sanon että olen niin samaa mieltä kuin sinä. Omalla painollaan etenevät prosessit ja niiden rauhallinen eläminen on leppoisaa. "Parhaat jutut tapahtuvat pakottamatta, painostamatta." Kyllä!!!
Äh, kirjoitinpa kummasti, tarkoitan että haluaisin sanoa paljonkin, mutta nyt olen kiireessä tässä ja vain tyydyn nyökkäilemään. En osaa laittaa sanoiksi nopeasti sitä mitä haluaisin.
ReplyDeleteKiitos hyvästä tekstistä ja kuvista, tekstisi tavallaan antoi myös rohkaisua siihen, että blogia kannattaa pitää, välillä se usko meinaa hiipua, kaiken sen muun alle, aivan kuin ei näkisi välillä pieniä tärkeitä asioita riittävän hyvin, vähän kuin pelottaisi nähdä niitä, hävettäisi jakaa niitä. Mutta siis kiitos!!
Ihmiset ovat kateellisia jollekin, mitä he omassa mielessään luovat toisesta ihmisestä. Se kertoo hyvin paljon tästä kateellisesta ihmisestä itesestään.
ReplyDeleteTunnen itse harvoin kateutta. Olen miettinyt, voisiko olla niin, että en USKALLA myöntää itselleni olevani kateellinen ja olenkin lähestynyt asiaa siltä kantilta. Siten saan paljon tärkeää tietoa itsestäni. Mutta ei, en edelleenkään osaa sanoa olevani vahingoittavalla tavalla kateellinen kenellekään. Tunnen kyllä kateutta, mutta en tunne koskaan, että toisen ihanuus, tai mitä sitten kadehdinkaan, olisi minulta pois. On todella vaikea kuvitella, että katellisuuden tunne saisi minut tekemään tekoja (toista vastaan tai saavuttaakseni itse jotain).
Itse olen elämäni aikana saanut tuntea useinkin toisten kateellisuuden seurauksia niskassani, enkä ole koskaan oikein voinut ymmärtää miksi. Nyt toki ymmärrän, että kateellisuus on johtunut niistä muiden mielikuvista, joissa ei ole varmaankaan ollut koskaan mitään todellisuuspohjaa. Olisikin hauskaa näin jälkikäteen päästä näkemään, miten nämä ihmiset ovat minut nähneet!
Blogeista: täällä on jo niin hyvin sanottu niiden "taideteoksellisuudesta" yms. Miksi nämä pitäisi ottaa niin vakavasti?
Minusta on tosi tärkeää ja upeaa, että ihminen voi tarkastella omaa elämäänsä tavallaan ulkopuolelta blogipäivitysten myötä. Se antaa arjen vaikeuksiin ja arjen uuvuttavaan raatamiseen lisäväriä ja uutta näkökulmaa. On hienoa ja tärkeää voida oivaltaa, että vaikka elämässä on sitä ja tätä raskasta, iloa ja valoa voi löytää vaikkapa siitä kevään ensimmäisestä auringonsäteestä raitamatolla tai nuupahtaneiden tulppaanien värimuutoksista. Miten niin muka juuri SE ei olisi itse elämää? SEHÄN sitä vasta onkin!
Tuo aijempi linkkisi oli tosiaankin hulvattoman hauska. Melkein ärsyttikin, mutta toisaaltaan ymmärrän tarpeen tarkastella näitä blogiasioitakin ILMIÖNÄ. Sillä blogit ja sen ympärillä tapahtuvat sosiaaliset kuviot OVAT mielenkiintoinen ilmiö.
Juu. Kävin minäkin eilen vinkaamillasi sivuilla. Täytyy tunnustaa, etten osaa itse kadehtia toisten ihmisten koteja ja elämää. Omani ei ole helppo, mutta en usko naapurini elämässäkään viihtyväni sen paremmin. Ja tietdän, että kuvan rajaus on a ja o. Varmasti omassa kodissani on yksityiskohtia, jotka kestävät bloggauksen, mutta vieressä on täysi kaaos. Ja saa olla. Ja monessa blogatussa kodissakin on. Monessa "blogikodissa" tuskin edes haluaisin asua.
ReplyDeleteKuvaistasi pidän, tavatasi ottaa kuvia siitä. Jotenkin niistä itse aistin, että olet asuntosi laittanut omaa elämääsä varten, etkä ihmisten kiusaamiseksi.
Kateus on kummallista. Sillä saa aikaan vaan pahaa oloa itslle ja toisille. En mitenkään voi käsittää, että joku jaksaa olla sitä mieltä, että toisen blogissa olevat siellä siksi, että niillä pystyy syyllistämään muita. Jokainen rakentaa itse oman kotinsa ja oman pään sisäisen maailmansa. Ikävää on se, että kadehdittu tuntee olonsa ikäväksi, mutta siihenkin sanoisin, että se on parasta kutiata sillä, että ongelma on kadehtijan korvien välissä eikä kadehditun elämässä. Toisen kateutta ei tarvitse ottaa vastaa, sille saa sanoa, ettet kuulu minun pääni sisään.
Sinun blogistasi pidän siksi, että se on kauniiden kuvien lisäksi hyvin elämänmakuinen, teksteissäsi näkyy myös kiire, väsymys ja mut sellaiset aiat, jotka elämässä pyörii.
Itse bloggaan aika valikoiden osittain siksi, että elämääni kuuluu läheisiä ihmisiä, joiden huolten en halua purkautuvan bittimaailmaan. Ja kotiani en ole toistaiseksi pystynyt sisustamaan haluamaani suuntaan. Jarruna monenlaiset asiat, jotia elämässä pyörii, joten edellisen asukkaan valitsemia tapetteja ei viitsi esitellä. Remonttia tehdään siiten kun rahkeet riittää.
Äh. Tää on nyt aika sekava, mutta elä elämääsi omaan tyyliisi edelleen, turha itseään rajoittaa naapurin kateudella. (Sitäpaitso kenenkään ei ole pakko lukea yhtään blogia, jos niistä tulee paha milei. Lukeminenkin on oma valinta!)
Mielenkiintoinen aihe ja keskustelu!
ReplyDeleteNiin kuin täällä on todettu, kukaan meistä tuskin on turvassa kateudelta. Sehän ei aina perustu tosiasoille. Enkä toisaalta haluaisi demonisoida tuota tunnetta. Kateus voi kummuta myös siitä havainnosta, että maailma ei ole aina oikeudenmukainen tai reilu. Ongelmat alkavat, jos tunne alkaa hallita koko elämää. Pelottavinta minusta on jos omaa kateutta ei tunnista ja hyväksy vaan tietämättään toimii sen voimalla. Oikeuttaa sillä omat tekonsa. Tämä voi näkyä ilkeytenä, välinpitämättömyytenä ja suoranaisena kiusaamisena.
Mulle itselle on tehnyt hyvää, kun olen voinut sanoa suoraa, että kadehdin jotain tai jotakuta. Asia muuttuu pienemmäksi, kun sen sanoo ääneen ja keskustelut aiheesta ovat johtaneet usein mielenkiintoisiin huomioihin. Olen kieltänyt itseltäni jonkin asian ja kadehtimalla sitä, huomaan, että tuo asia on minulle tärkeä.
Juu, paljon ajatuksia herättävä aihe.
Kiitos Tanja!
Olen Celian kanssa samoilla linjoilla. Myönnän, että esmes entisessä kodissa asuessa koin kateuden kirpaisuja niitä kohtaan, jotka asuivat kaupungissa, koska kaipasin sinne niin kovasti. Mutta nimenomaan niin, että siitä myös puhuin eikä niin, että olisin jotenkin halunnut sen heiltä pois, päinvastoin olin heidän puolestaan iloinen, halusin vain itsekin osalliseksi :) Uskon, että monesti kateuden tunne voi kieliä siitä, mitä oikeasti haluaa elämältään ja auttaa hamuamaan oikeaan suuntaan. Kunhan siihen ei tosiaan jää kieriskelemään tai anna tunteen vaikuttaa suhteisiin. Mutta tuo linkkisi kommentteineen oli kyllä, hmmmm, mielenkiintoinen. Kateus ei taida olla ainoastaan suomalainen perisynti. Olin muuten kovin yllättynyt kun joskus jonkin ruotsalaisen blogin kommenteissa tuli vastaan käsite 'ruotsalainen kateus', en tiennyt sellaisenkin käsitteen olemassaolosta :)
ReplyDeleteAjattelen Celian kanssa hyvin samoin tästä kateus asiasta.
ReplyDeleteOlen itse ollut kateellinen sekä myös joutunut kateuden kohteeksi. Itse pyrin tunnistamaan kateuden tunteeni ja käsittelemään sitä rakentavalla tavalla. Mielestäni olen onnistunut tässä hyvin, mutta kyllä joskus huomaan kateuden tunteenkin vaikuttavan jollakin tasolla käyttäytymiseeni. Olen myös joutunut todella ikävin seurauksin toisten ihmisten kateuden kohteeksi, joka on perustunut kadehtijoiden omiin kuvitelmiin ja pahan olon sekoitukseen, joka on saanut mitä ihmeellisemmät muodot ja mittasuhteet.
Mutta haluaisin kyllä sanoa, että tunnen ihmisiä, jotka eivät kykene nauttimaan omassa elämässään olevista pienistä eivätkä suurista asioista, ennen kuin joku muu on heille niistä kateellinen. Kun huomaa olevansa tällaisen ihmisen yleisönä kerrasta toiseen, on se myös erittäin epämiellyttävä kokemus. Asioiden jakaminen on eri asia kuin niillä kerskailu. Mutta niin blogi maailmassa kuin ihan elämässä muutenkin, on mahdollista näiden ihmisten seuraa välttää.
Tuhkimo
Kateus johtuu usein huonosta itsetunnosta ja rohkeuden puutteesta.
ReplyDeleteNo välillä minä kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät taloudellisesti asumaan kaupugissa ja sellaisia, jotka eivät liho, vaikka söisivät kuinka. Eli kadehdin sellaista, joka on itselle saavuttamatonta.
Mutta jos vähänkään kateellisuus hiipii, ravistelen sen heti pois. Sille ei saa antaa yhtään valtaa. Paras tapa on sanoa kade-aihe ääneen, silloin se katoaakin nopeinta tietä ja saa hyväksyttävämmät kasvot. Rehellinen kateus ei ole ollenkaan niin ikävä juttu.
Minä vielä:
ReplyDeleteJunikan kommentista tuli mieleen että se mitä yleensä kadehdin on jokin taito tai ominaisuus. Luonteenpiirrekin. Toivoisin vaikkapa että olisin perusteellisempi, saisin hommat päätökseen, minussa olisi enemmän määrätietoisuutta.
Ristiriitaista ehkä: en sitten kuitenkaan tee mitään jotta pääsisin lähemmäs noita asioita. Kuitenkaan ei ole useinkaan ole kyse mistään täysin saavuttamattomasta.
Tunnen toisinaan sellaista "hyvää kateutta". Tarkoitan kateutta, joka panee omat pyöräni pyörimään. Mahtaako se olla oikeastaan edes kateutta, en ole varma. Se ilmenee esim. niin, että luen kirjan jota pidän huippuhyvänä. Kateilen että miksen minä osaa kirjoittaa noin. Sitten tartun kynään ja kirjoitan edes jotenkin. Pääsen taas alkuun. KAteus potkii eteenpäin.
Tuhkimon kommentin toinen kappale oli hienosti sanottu. Samaa mieltä, samoja kokemuksia.
Liivian kommenista tuli mieleen: oletko ajatellut tuota kaupungissa asumista siltä kantilta että ehkä monilla niistä jotka asuvat kalliimmin ei ole varaa sitten moneen muuhun kivaan juttuun johon teillä on? Ehkä joku kadehtii sinulta asioita joita voit tehdä kun raha ei mene kalliimpaan asumiseen.
Ohhoh, aika hiljaiseksi vetivät nuo kommentit tuohon linkkaamaasi juttuun.
ReplyDeleteEn ollut tullut ajatelleeksikaan, että ihmiset tulevat kateellisiksi toisten blogielämistä.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että kannattaisiko sitten käyttää aikansa johonkin muuhun, kuin blogien lukemiseen, jos siitä tulee paha mieli. Erityisesti hämmensi kommentoija, jonka 14-vuotiaan tytön blogi saa tuntemaan itsensä lihavaksi ja huonoksi.
Mä olen niin hölmö optimisti, että kateus on sellainen juttu, joka multa usein unohtuu. Erityisesti iän myötä olen ymmärtänyt, että asiat eivät ole mustavalkoisia. Eivätkä erityisesti useinkaan sellaisia, miltä päältäpäin näyttää.
Mutta viime viikolla törmäsin kateuteen. Tuli kyyneleet silmiin. Ja paha olo.
Piilomajalle, mitä minua koskevaan osuuteen tulee, niin olet ihan väärässä.
ReplyDeleteKiitos hienoista sanoista. Tuo elämäntavan valitseminen ja säännöt laittavat usein miettimään: miksi muka pahoittaa toisen mielen, vaikka tekee asiat esim. vain omalle perheelle parhaalla tavalla, vahingoittamatta ketään. Nuo sopivaisuus ja "näin on aina tehty"-säännöt ovat todella rasittavia ja saavat ainakin itseni stressaantumaan.
ReplyDeleteOlen ollut monta vuotta kotona lasten kanssa ja se on todella ihmetyksen aihe monelle, sitä jaksetaan tuttavapiirissä kummastella, ehkä siitä ollaan myös kateellisia.
Olen usein kateellinen jollekkin, mutta en mielestäni pahalla tavalla. Ihailevalla tavalla ehkä. Piilomajan tavoin, se kateus saa itsenikin yrittämään. Olen esim. kateellinen ihanalle naapurilleni, koska hän on maailman paras puutarhuri ja hänen pihansa on upea. Olen sen hänelle sanonut ja ihailen häntä, saan häneltä vinkkejä ja voimaa oman puutarhan hoitamiseen. Nämä ovat nyt pinnallisen kuuloisia kommentteja noihin edellä oleviin syvällisempiin...
Liivialle: miten olen väärässä kun en edes väitä mitään? Minä kysyin. Ei tässä tarkoitus ole mitenkään sinua juuri osoitella mutta sinun kommentistasi asia tuli mieleen.
ReplyDeleteMinun/perheeni kohdalla on näin: teemme vuodessa keskimäärin kolme ulkomaanmatkaa. Kun lasken paljonko niihin menee (kaikkine kuluineen) rahaa ja jaan summan kahdellatoista niin huomaan pian että sillä summalla voisimme joka kuukausi maksaa enemmän vuokraa asunnosta joka olisi kivemmalla paikalla tai olisi isompi tai jonka olohuoneesta ei tulisi vesi sisään ja mitä sitä nyt ihminen toivoo.
On siis kyse siitä että olemme valinneet käyttää rahan johonkin muualle kuin asuntoon. Siksi olisi meidän tapauksessamme hoopoa kadehtia niitä jotka panevat sen saman rahan asumiseen (ja joilla siis on asumisessaan jotakin sellaista mitä meillä ei nyt ole.)
Eli teemme ne matkat ja uskon että joku voi olla niistä kateellinen. Yritin valottaa näitä asioiden toisia puolia ja että on usein kyse valinnoista. Ajattelin että mahtaisiko teidänkin kohdallanne olla niin että joku ehkä kadehtii tekemiänne matkoja siinä missä sinä ehkä kadehdit jonkun kaupunkiasuntoa.
Sen kummempaa en tässä ajanut takaa.
Mulla ei tullut kateus ensimmäisenä mieleen kun luin noita linkin kommentteja. Enemmän sellainen jenkeille tyypillinen leukojen louskuttelu. Ei kannata ottaa kovin vakavasti.
ReplyDeleteJokainen järkevä lukija varmasti tietää että blogeissa on vain hyvin pieni osa kirjoittajan oikeasta elämästä. Jos ei sitä tajua on kasvanut tynnyrissä.
Siitä huolimatta mun on pakko sanoa että itseäkin liian stailatut blogit jotenkin.. noh... ahdistaa. Erityisesti sellaiset joissa on joka päivä pakko näkyä oma pärstä, ja mieluiten kolmella eri idiootilla ilmeellä.
Lauran kommentista tuli mieleeni se, että ON olemassa myös sellaisia ihmisiä, joiden elämää pyörittävä voima ammentaa itseensä polttoainetta kateuden, urkkimisen ja muiden elämän kyyläämisen ja ruotimisen ympäriltä.
ReplyDeleteJuuri ne ihmiset eivät pysy pois ärsyttävien blogien tai ihmisten lähettyviltä vaan päinvastoin.
Olen ollut läheisissä tekemisissä sellaisen/sellaisten ihmisten kanssa ja jollain tasolla ymmärrän miten kipeästä asiasta on kyse (addiktion kaltainen tila, oletan) ja miten se ruokkii alati paisuvaa olemassaoloaan.
Tavallaan myös ymmärrän tälläisen ihmisen toimintatapaa, mutta en voi ymmärtää sitä, että mikä palkinto ja missä kohtaa siinä on niin suuri, että tuollaista jaksaa päivästä toiseen? Itse kokisin tarvetta yrittää päästä eroon moisesta addiktiosta tai huonoa energiaa elämään tuovasta taipumuksesta.
En myöskään keksinyt, miten voisin säilyttää järkeni ko ihmisen läheisyydessä, sillä eihän hän/he mitenkään itse ymmärtäneet jotain olevan vinossa.
Ja vielä Merjan viimeisestä kommentista tuli mieleen oivallus. Todellakin!
ReplyDeleteMe tulkitsemme noita tekstejä omasta kulttuuristamme käsin. Suomalaisethan ovat niin perkuleen kateellista kansaa, kuulema.
Että ehkä tuo teksti olikin vain kulttuurisidonnaista ja sen varjossa tapahtuvaa piiloilkeilyä leukojen louskuttamisen muodossa? En nyt äkkiseltään muista, oliko tekstissä ja kommenttiosuuksissa puhetta kateudesta... mutta sellainen mielikuva itselleni jäi, että joku sanoi olevansa jopa kateellinen.
On kuitenkin ollut mielenkiintoista keskustelua täällä.
Ja mulle tuli Junikan kommentista vielä mieleen että ajattelin sitä englanninkielistä tekstiä lukiessani että joo, ymmärrän sanat mutta ymmärränkö sittenkään tasoja, sävyä ihan täysin.
ReplyDeleteEli varmaan perää tuossa kulttuurisidonnaisuudessakin.
Aaargh, en ehdi vastailla! Mutta ehdin lukea. Ihania kommentteja! Kiitos kaikille. Kunhan löydän aikaa, haluan lärpättää tähän lisää omaakin mielipidettäni. On mulla kyllä superihania lukijoita :)
ReplyDeleteJunikalla ja Piilomajalle on pakko sanoa vielä että noin minäkin ajattelen.. Itse molempia kulttuureja eläneenä luin nuo kommentit enemmän ironiana. Sellaisena että kuka osaa kaikkein nokkelimmin pilkata. En nähnyt kateutta noissa oikeastaan lainkaan.
ReplyDeleteMinusta kateus on ihan yleismaailmallinen, ihmisyyteen kuuluva tunne. Ehkä toisissa kulttuureissa kadehditaan enemmän, toisissa vähemmän tai sitten se saa vain erilaiset ilmenemismuodot. Kateuttahan käsitellään jo ihan Raamatussakin, joten se ei ole edes aikasidonnainen ilmiö. Minusta siinä, että kokee tarvetta pilkata toista ihmistä voi olla takana myös kateuden tunnetta, sen ilmenemismuoto, siinä missä vaikka esim. pelko erilaisuutta kohtaan. Joten joskus voi olla vaikeaa erottaa pelkän kirjoitetun tekstin perusteella, mistä tunteista tai lähtökohdista kunkin kommentin jättäjän mielipide kumpuaa.
ReplyDeleteItse koin nuo kommentit tuon kyseisen postauksen yhteydessä erilaisten, erilaisista lähtökohdista olevien ihmisten mielipiteinä. Jokainen, joka Blogin kirjoittamiseen ryhtyy on omalla tavallaan rohkea ihminen, sillä silloin joutuu myös ottamaan vastaan palautetta hyvinkin erilaisilta ihmisiltä, myös sitä asiatonta palautetta. Ikävää, että näin tahallisesti halutaan toista ihmistä loukata. Tehdään se sitten minkä tahansa tunteen ohjaamana.
Tuhkimo
Kateus.
ReplyDeleteJoskus ajattelin, että kateus on veruke, jota epävarmat ihmiset voivat käyttää silloin, kun tietävät toimineensa väärin. "Se on vaan kateellinen mulle, koska..." Mutta eihän näin ole, kateus (tai epävarmuus, tai huonommuuden tunne - kutsuupa sitä millä nimellä hyvänsä) on todellinen, tuhoisa tunne, jonka kanssa olen joutunut tekemisiin enemmän tosielämässä kuin nettimaailmassa. Kuulostan nyt todella tekopyhältä sanoessani tämän, mutta menköön: itse olen aina kuvitellut voivani kääntää orastavan kateuden positiiviseksi energiaksi; voimaksi pyrkiä lähelle sitä samaa, joka minut alunpitäen kateelliseksi teki. Sillä huomasin, ettei minua kateelliseksi tee toinen ihminen ja hänen elämänsä, vaan se, mitä omasta elämästäni koin puuttuvan. Eikö kotini ole tarpeeksi kaunis? Mitäpä, jos koittaisin vähän koristaa sitä? Eikö minulla ole yhtä lahjakkaita ystäviä? Mitäpä, jos tarkastelisin ystäväpiiriäni hieman tarkemmin? Tunnenko oloni rumaksi? Mitäpä, jos koittaisin miettiä, mitä päälleni puen? Yleensä päädyn huomaamaan, ettei oma elämäni ole ollenkaan hullumpaa, ja kateuden tunne sai minut huomaamaan monia arvokkaita asioita omassa elämässäni. Selailen tiettyjä blogeja, mutta lopetan nykyisin ennen kuin alan tuntea oloni veltoksi ja hämmentyneeksi.
Usein luulen kaiken ikävän käytöksen takana olevan epävarmuuden, kuten joku jo sanoikin. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt, miten jotkut eivät taida huomata kompensoivansa omaa huonoa oloaan tekemällä toisten olon vielä huonommaksi käytöksellään.
Lopetin blogaamisen, sillä en kokenut enää tarvetta asettaa itseäni ja elämääni tiettyjen silmien kohteeksi. Olen kuitenkin flickrin aktiivikäyttäjä, joten tavallaan... taidan kuitenkin olla riippuvainen itseni julkiseksi tekemisessä. Ja siinä vaiheessa, kun asettaa omat tekemisensä julkiseksi, asettuu myös kaikkien arvioitavaksi, halusipa tai ei. Vedin siis oman rajani tähän: ei turhia sanoja, enemmän kuvia. Ja se tuntuu toimivan minulle, minusta tuntuu nyt, etten anna itsestäni liikaa, kuten joskus blogatessani tuntui.
Kiitos, Tanja hyvästä keskustelun avauksesta. Saatoin hieman livetä aiheesta, mutta näköjään oli sanottavaa. Käyn täällä usein, tuskin koskaan sanon sanaakaan, mutta nautin suuresti blogisi sisällöstä. Vaikka sitten sen kateuden kautta ;)