Päässäni pyörii hyviä, lämpöisiä ajatuksia, vaikka sairaslomaa kipeiden jalkojen vuoksi minulle taas kirjoitettiinkin. Toisinaan, varsinkin jos ei tarvitse olla jaloillaan, en hetkiin edes muista, että minulla mitään nivelongelmaa onkaan (niin no, toinen puoli asiasta on se, että usein aamuöisin herään polttavaan, jäytävään kipuun, joka yrittää hiipiä pahimmillaan nilkoista ylöspäinkin). Onneksi on parempaakin ajateltavaa, niin paljon muuta, se helpottaa keskittymistä kivusta pois. Ja sitten on vielä niinkin, että hyvät ajatukset kannustavat ja rohkaisevat minua. Huomaan olevani paljon aikaisempaa toiveikkaampi ja luottavaisempi tulevien aikojen suhteen. Mainio homma.
~~~
Tummat sävyt miellyttävät minua nyt erityisesti. Olen jopa pukeutunut mustaan, jota olen pitänyt tylsämielisimpänä ja nuhruisimpana värinä vuosikaudet. Nyt se tuntuu jopa raikkaalta, skarpilta ainakin. Sinisen tummimmasta päästähän olen aina tykännytkin, minun ajatuksissani se on syvintä ja ihaninta tummaa. Pieni keittiöpsykologinen näkökulma tähän yhtäkkiseen tummanhinkuuni: mieleni on nyt niin valoisa, ettei minun ole pakko lillua yltympäriinsä vaaleassa, ha. En lähtisi yleistämään, mutta itsestäni tuntuu siltä, ja minustahan on aina varsin houkuttelevaa (väri)psykologisoida toimintaani. Osoitan kuonollani myös ihanan harmaan dyykkissohvani suuntaan, joka on niin kaunis tummuudessaan valkoista lattiaan vasten. Porvarillisen tummaksi petsattu puukin saattaisi sopia kotiini juuri nyt. Keltaisen sohvan tassuissahan sitä onkin.
~~~
Eiliseltä hauska juttu.
Kiva juttu sinusta ja blogistastasi!!!
ReplyDeleteMielenkiintoista tuo mitä Salo sanoo valokuvauksen helppoudesta. Tavallaanhan se on juuri niin. Nykytekniikalla valokuvaus on paljon helpompaa kuin ennen ja kevyemmällä laitteistolla pääsee jo pitkälle plus kuvia voi nopeasti julkaista netissä.
Toisaalta olen sitä mieltä, että vaikka kuvien tuottaminen on helpompaa, niin mielenkiintoisten ja mieleenpainuvien kuvien luominen on ehkä vielä vaikeampaa kuin ennen. Maailma on tänä päivänä niin täynnä kuvia, että oman tavan ja ilmaisun löytäminen on haastavaa. (Ja sama löytämisen ongelma koskee tietysti yleisöäkin, kun tarjontaa on niin paljon!) Se vie aikaa ja vaatii ajatusta ja intohimoa, mitä sinun kuvissasi on.
Onnittelut! En ihmettekään kuviasi katsoessa että olet saanut julkisuutta! Ilo katsella sivujasi ja toivon pysykööt kivut poissa........
ReplyDelete-Anne
Hienoa Tanja! Tuntuu varmasti kivalta ja hurjaltakin saada tuollaista tunnustusta. Olet sen kaiken kyllä ansainnut.
ReplyDeleteVäripsykologia on mielenkiintoinen aihe ;)
Voi kuinka hieno juttu! Ja mielenkiintoista kaikkiaan.
ReplyDeleteCelia sanoo tuossa edellä niin hyvin ja tyhjentävästi.
Rakkaus muuttaa värimaailmaa. Mulle tuli mun miehen myötä ihan uudet värit, ja etenkin sävyt mun elämään. Siihen asti huomasin vain pari tiettyä vihreää, tiettyä sinistä jne. Mies laittoi huomaamaan myös sävyt niiden välissä, toi hienostuneisuutta palettiini.
Iloitsen että blogisi on tuollakin tavalla huomioitu. Mutta yksi juttu: pidätkö itse blogiasi ensisijaisesti "valokuvablogina"? Minulle kun se ainakin on niin kovin paljon muutakin. Kirjoitat niin kivasti ja toisinaaan (tosin liian harvoin!) aika pitkästikin.
ReplyDeleteKuinka vaan, hieno juttu ja ilahdutti varmasti!
Celia, ajattelen kanssasi samansuuntaisesti tuosta kuvien valtaisan määrän haasteellisuudesta. On ainakin työlästä löytää omanlaista, mutta toisaalta onpahan valikoimaa, josta voi todella löytää itseä ilahduttavaa. Oman ilmaisun löytäminen kaiken keskellä, hmm, sekään ei ole helppoa, mutta en tiedä olisiko se rauhallisemmassakaan visuaalisessa ympäristössä. Mun on vaikea sanoa. Ihanaa kuulla sinusta. Olenkin miettinyt sinua.
ReplyDeleteAnne, kiitos mukavista sanoistasi!
Hanna, kivalta ja vähän hämmentävältä myös.
Liivia, oi kun ihanasti sanot miehesi kohtaamisen vaikuttamisesta värimieltymyksiisi. Noinhan se juuri voi olla. Hyvä ajatus! Jään miettimään.
piilomaja, pidän minä tätä ensisijaisesti valokuvablogina, mutta sanoin jo haastattelussakin, että tää on mulle paljon muutakin. Se ei vaan tuosta välity, kun aihe ja jutun pituus on noin kompakti. Mulle tärkeintä on täällä nää kuvat. Vaikka en laisinkaan tykkää laittaa mihinkään arvojärjestykseen asioita, niin jos ajattelen vaikka niin, että kumman voisin jättää pois - kuvat vai tekstin - olisi päätös aivan yksinkertainen - teksti jäisi pois. Kirjoittelisin sitten vaan pöytälaatikkooni (jota ei muuten ole, kun ei ole kirjoituspöytääkään). Mutta tää konsepti toimii hyvin mulle, tekstiä ja kuvaa ihan siinä suhteessa, kuin kulloinkin sattuu huvittamaan.
Kiitos ihanasta blogistasi! Tuun tasta aina jotenkin hiljaa onnelliseksi. Samanlainen olo kuin lapsena kun luki tyttokirjoja sateen ropistessa kattoon.
ReplyDeleteIhanaa paivaa sinulle!
Onnea viela tunnustuksesta, nyt vasta huomasin.
ReplyDeleteEn tiedä johtuuko just tuosta kuvien jokapäiväisyydestä ja runsaudenpulasta, mutta itse huomaan, että todella harvoin palaan näkemieni valokuvien ääreen.
ReplyDeleteTai sanotaanko näin, että täytyy olla tosi pysäyttävä kuva, että tahdon nähdä sen uudestaan puolen vuoden päästä. Usein käy niin, että näkee kauniin kuvan, toteaa sen kauniiksi, saattaa ajatella sitä hetken, mutta unohtaa sen jo huomenna. Ehkä se johtuu valokuvan "käyttötaideluonteesta".
Esimerkiksi kirjojen, maalausten tai musiikin kanssa niin käy useammin, siis, että innostun todella ja tahdon palata kirjan pariin rauhassa vuosienkin jälkeen tai että maalaus alkaa vaivata mieltä, niin, että se on nähtävä livenä.
Tulipa pitkä sepustus, tämä aihe vaan on mietittänyt viime aikoina kovasti.
Täytyy nyt heti tähän Celian kommentin jälkeen sanoa, että olen samaa mieltä ja Tanja tämä sun blogisi on kyllä monesti ollut mulle ja varmasti monelle muullekin se paikka mihin palata...
ReplyDeleteSuotta ei sinua kehuta!
ReplyDeleteVoi tiedän jalkasäryn raastavuuden, kärsin siitä yli puolitoista vuotta. Usein ajattelin minäkin, että en pääse siitä ikinä.
love your blog : )
ReplyDeleteThank you for sharing
ReplyDeleteThis fabulous work with us
Good creations