kaavamaisia ajatuksia

Eilen lähti Eero-poropoika kotiinsa. Me tytöt jäätiin tänne kaksistaan, ison tuliaispussin kanssa - sain ihanuuksia Provencesta pussi pullollaan. Vaikka hauskaa olikin, on kuitenkin kivempi olla näin kaksin. Koiran karvaa, reuhua ja huumaista lyhtypylväiden haistelua (voi itku noita uroksia!) vähemmän. Ihan kuin minun karvaneitikin olisi huojentunut. Se nukkui kuin tukki viime yön. Minun piti melkein herättää se aamupalalle.

Minä sen sijaan en kunnolla nukkunut. Jonkun sortin miniflunssa iski - matalaa kuumetta, olo on heikko ja päätä särkee. Jäin siis kotiin tänään. Viikon kestänyt ärsytysyskä muuttui viime yönä raudanmakuiseksi kurkkukivuksi.

Olen mietiskellyt tänään. Vaikkapa nyt sellaista, että miksi asiat otetaan niin usein olettamuksen kautta. Miksi on niin vaikeaa ajatella asiota vain aidosti kiinnostuen tai vaikka vain positiivisesti ihmetellen? No eihän sitä niin - asiasta kuin asiasta täytyy heti muodostaa mielipide, joka harmillisen usein noudattelee tutuistakin tutuinta kaavaa. Ja mielellään kriittinenkin kuuluu olla. Minusta maailma olisi jotenkin hauskempi paikka, jos etukäteisoletukset olisivat pikkuisen  vähemmän vallalla ihmisten kesken. Tiedän, liikun höttösillä lämpäreillä, kun lähden tällaista täällä pohtimaan, loppuun asti tutkimatonta ajatusta. Mutta mitäpä muuta flunssaisella olisi tekemistä kuin viettää aikaa pohdiskellen, makoilla ja kirjoitella joutavia tietokone koukkujalkojaan vasten. Viime viikonloppuna melkein halkaisin huuleni tässä samaisessa asennossa, kun asentoa korjatessani kone läsähti naamalleni, auts. Paha huulihaava ja turvotus saivat minut näyttämään siltä kuin olisin turpaani saanut. No niin no, niinhän minä sainkin, harva varmaan kuitenkaan osasi kuvitella sen johtuvan puutuneesta selästä ja kiikkerästä macistä. 

Minua vaivaa helposti sellainen, kun huomaan ihmisten ajattelevan asiosta kovin kaavamaisesti, yleistäen ja yksinkertaistaen sekä yhteisiin "totuuksiin" nojaten. Omassa ajattelussa kaavamaisuuden huomaaminen on luonnollisesti pahinta. Tämä on yksi suosikkiaiheitani, joka taas tänään pulpahti päähäni, kun luin Nyt-liitteestä Mikael Jungnerin haastattelun. Ei se mikään hyvä haastattelu ollut, enemmänkin toimittajan omien kaavamaisten ajatusten esittelypalsta. Eikä Jungner ole ajatuksissani laisinkaan keskeinen tapaus, silllä Yle ei kuulu mielenkiinnon kohteisiini. Minulla ei edes ole televisiota, radiotakin kuuntelen vain satunnaisesti, ja silloinkin lähinnä Radio Helsinkiä. Mutta tuo juttu sai minut vaan taas tympiintymään siitä, että ihmiset kuvittelevat että eittämättä on jokin yleisesti jaettu käsitys siitä, mikä on vaikkapa noloa, mikä viisasta toimintaa. Jotain toki onkin, joka kulttuurissa vähän omanlaistaan ajatusta, mutta minusta on olemassa paljon enemmän sellaista, josta ei kannata sanoa juuta eikä jaata. Toisten henkilökohtainen arvostelu, niin hauskaa kuin se monesti onkin, on lopulta vaan ihan tyhmää touhua. Ja ne totuudet, nehän muuttuvat! Monet valitettavan hitaasti, toiset ehkä liiankin nopeasti. Kuulun niihin, jotka mieluummin hymähtelevät totuuden toitottajille,  ja tyydyn elämään epämääräisen häilyvässä maailmassa. Ihan tyytyväisen raukeana elänkin - enemmänkin katselen vaan. Joskus vähän häiriinnyn jostain, mutta enimmäkseen olen onnen pullea monimutkaisuuksien keskellä. Minusta kun maailman asiat ovat monimutkaisia, ja se on oikeastaan vaan ihanaa, eikä niistä kannata mennä tekemään liian suoria tai pikaisia johtopäätöksiä. Eikä varsinkaan mennä hurraamaan totuuksia mihinkään barrikaadeille. Aina, kun sorrun totuuksien tielle, petyn niiden järjettömyyteen.

Mutta mutta, se lienee melko yleinen totuus, että viikonloppu on mukava asia. Sairastuvallakin. Ajattelin poltella kynttilöitä ja maistaa Provencen viiniä. Ja ehkä valokuvata muutkin tuliaiset  ja sitten polleana niitä täällä esitellä. Joku joka tykkää nimetä ja määritellä  kriittisesti kaiken, voisi helpostikin sanoa, että onpa materialistista toimintaa!

Hyvää ja kaunista viikonloppua kaikille!