oikein hyvä syyskuun ensimmäinen aamu

Viime yönä nukuin onnellisen ihanasti. Menin eilen aikaisin nukkumaan eikä aamulla ollut kiire mihinkään. En herännyt kertaakaan yöllä vääränlaiseen asentoon tai liian kuumaan. Huolet, joita aina kyllä on, eivät mietityttäneet. Sitä päänsärkyä parantelin. Onnistuneesti. Aamulla ei tarvinnut olla edes herätyskelloa kiduttamassa, kun menin niin myöhään töihin. Se se oli ihanaa. Herätyskello on minusta ihan kirottu vempele. Yksi toiveistani elämäni suhteen on sellainen, että voisin elää ilman tuota rasittavaa rakkinetta. En muutoin ole aamuärtyisä laisinkaan, mutta aina sillä hetkellä, kun kello raastaa hereille, tunnen melkein vihaa, inhoa sitä kohtuutonta ääntä kohtaan. Mitä pimeämpää on sen soidessa, sitä syvempää tuo inho on. No, tänään ei vielä ollut sitä harmia, eikä muutenkaan. Tänään sen sijaan oli sellaista ihanaa, että heräsin kuudelta ihan itsestäni, nousin hetkeksi katselemaan aamua ja rapsuttelemaan koiria (niitä on täällä nyt kaksi, Eros-poro, jota kylläkin Eeroksi kutsutaan, on täällä hoidossa pari viikkoa). Sitten menin takaisin nukkumaan. Sellainen hetken heräämisen jälkeinen uni on niin makeaa, aijai. Puuvillat ympärillä niin ihanat.

Olen nähnyt aivan villinä unia viime aikoina. Ihan todella omituisia unia. Monenlaista pahaakin noissa unissa on, mutta minä vain rohkeana taistelen ja selviän jonkun mahtitaktiikan avulla. Viime yönäkin oli joitakin lopunajan ninjoja vastassa. Loistokkaan suunnitelmani ja menestyksekkään harhauttamiseni ansiosta minä ehdin pakomatkalla jäädä kuvaamaan kauniita taloja ja hörppäämään kahvitkin eräässä pikkutalossa. Tai sitten tapaan vanhoja tuttuja jossain kiinalaisessa astiakaupassa ja liukenen nopeasti paikalta vedoten koiran ulkoilutuksen kiireellisyyteen. Löydän myös valtavan läjän erilaisia Tricia Guildin tyynyjä ja meinaan pakahtua materiaaliseen onneen, soitan löytöpaikalle muutaman, joiden tiedän myös ilahtuvan. Tai törmään Berliiniläisessä puistossa jumppajoukkoon, joka osoittautuu karvaisiksi rupisiksi miehiksi - hikistä urheilusuoritusta säestää pieni kamariorkesteri. Ajattelen hätkähtämättä vain, että Berliini on niin jännä kaupunki... Kaikenlaista hullua.

Tänä aamuna minun teki poikkeuksellisesti mieli puuroa. Makoisaa mustikkasoppaakin oli. Muuten, minun isäni on paras puuron keittäjä mielestäni. Ja olen ihan varma, että moni olisi kanssani samaa mieltä. Hänen keittämänsä puuro ei koskaan ole liimamaista, eikä se maistu harmaalta. Suolaa on sopivasti. Ihan joka kerta puuroa keittäessäni ajattelen häntä. Se onkin mukavaa, että aina kun otan hiutalepaketin käteeni, välittömästi ajatus kääntyy kotiin ja kodin aamuvaloon. Yritän tehdä puuron keitossa kaiken samoin kuin isäni, mutta silti puurostani puuttuu jotain. Ihan hyvää tuo silti oli. Sain lusikoida sitä rauhassa. Jotenkin hyvin kunnollinen syyskuun alku tämä. Ehdin heti aamutuimaan imuroida ja tiskatakin

Hyvää syksyä!