04/07/2009

heleä meininki ja puuttuvat kuvat



En osaa valokuvata sosiaalisissa tilanteissa. En yksinkertaisesti malta vetäytyä kuvaamaan, kun juttelu ja yhdessäolo kiinnostavat valokuva-apparaattia enemmän. Haluan aina olla mukana, en sivustaseuraaja. Siksipä minulla on aivan liian vähän kuvia itselleni tärkeistä päivistä ja tilanteista. Sen sijaan kuvakansioni täyttyvät kaikenlaisista arjen marginaalihuomautuksista, valon liikkeistä, värihavainnoista, kukkakimpuista, koiran tassun asennoista, kankaan laskoksista, kahvikupeista... Olen ylipäätään kehno kuvaamaan ihmisiä.

Tänään oli merkittävä päivä, vaikkei se postauksen kuvista varmaan välitykään. Aika tavallinen päivä periaatteessa, mutta tärkeä silti. Rakkaita vieraita sain. Ja kuvia niistä liikuttavista hetkistä ei tietenkään ole. Eipä tietenkään. Tuntuisi ihan kummalliselta ottaa kamera esiin silloin, kun meidän ihmisten välillä tapahtuu jotain mukavaa. No joo, on tästä päivästä muutama kelvoton räpsy, joista huomaa, että linssiin tiiranneen ajatukset ovat olleet aivan jossain muualla kuin kuva-asioissa.

Minulla oli siis vapaapäivä, jonka vietin kummityttöni ja hänen perheensä kanssa. Siksi tämä päivä oli merkittävä, että meillä oli pitkästä aikaa mahdollisuus kiireettömään yhdessäoloon, hyvin hyvin hauskasti tämän päivän vietimmekin. Jutellen aamusta iltaan ja herkutellen: lampaanlihapullia tomaattikastikeella - ja kehtaan hehkuttaa, että olen tomaattikastikkeissa melko mahtava mamma - kera riisin ja herkkusalaatin, jälkiruoaksi raparperikompottia ja vaniljajäätelöä, myös useita kuppeja makoisaa kahvia vanhemman väen kanssa. Iltapalaksi tuoretta ananasta ja herkkuleipiä. Ihan vaan siksi haluttaa kertoa ruokapolitiikastakin, kun kuvissani ei tätä makoisaa elämää näy, ja herkullinen ruoka on ihan ehdottomasti ainakin minun elämäni yksi keskeisimmistä asioista.

Merkittävään päivään mahtui myös saunan kiukaan sytyttämistä kummitytön kanssa, nelivuotiaan kultakimpaleen, joka osaa analysoida kaikkea niin hurmaavan tarkkanäköisesti ja kerrassaan hauskoin sanavalinnoin. Hänelle oli uusi juttu tuo saunan lämmitys, ja siksikin tärkeä. Haettiin puita yhdessä ja samalla tarkasteltiin ihan tosi varovasti mustarastaan pesää. Tärkeänä tuo tyttö kyllä toimittelee kaikenlaisia asioita, sytykkeitä tehtiin kieli niin keskellä suuta, ettei keskempänä voisi ollakaan. Mikä onni olla tuollaisissa hetkissä! Sitten saunan lauteilla mietittiin muun muassa sitä, miksi kannattaa osata unkaria - siksi tietysti, että voi sitten Unkarissa puhua 
"kaikenlaista", vaikkapa että "onpa hyvä tuoksu" (perään sama sujuvasti unkariksi, minä en muista siitä tavuakaan). Ja kun löylyt kävivät liian tukaliksi, uskaltauduimme uima-altaalle. Juu, meidän pihassa on uima-allas, enkä koskaan tulisi menneeksi sinne yksin, mutta tänään se oli hauskaa, uimarenkaat ja kaikki mukana. Koiraa taluttettiin innokkaasti myös. Valokuvia katseltiin, levättiin tietysti  välillä ja palloleikkejä hiukkasen siinä sivussa touhuiltiin, piirsimme myös. Minulle nuo lasten touhut ovat vähän vieraita, en ole leikkivän sorttinen täti laisinkaan, mutta iloitsen kovasti juttelusta lasten kanssa. He tekevät niin hyviä huomioita maailman asioista.

Piti siis oikeastaan vaan sanoa, että meillä oli heleä meininki tänään, mutta pienestä asiasta tulikin monisanainen luritus. Taisi tarttua minuun tuo kummitytön puheliaisuus. Luulen, että tämä päivä jää muistoihini sen verran kirkkaana, että vaikka kuvat siitä ovatkin puutteellisia, pystyn silti palaamaan noihin hetkiin vaivatta. Niin mukavaa meillä oli. Lopuksi tehtiin letit saunapuhtaisiin hiuksiin, nauhalaatikosta valittiin hartaudella lettinauhat, ja kammatessa oltiin ihan hiljaa, takkujännityksestä kankeana, mutta peilin kautta näin, että vakavalla tytön kasvoilla oli onnea ja ylpeyttä. Minun naamallani myös. 

20 comments:

  1. tilkkutyttö04/07/2009, 03:50

    Kuulostaa ihanalta, ja herkulliselta, oi jospa oisin saanut olla mukana:) Kuvailusi on parempi, kuin kuvat ehkä olisivat olleet. Minullakaan ei juuri ole kuvia ystävistä ja yhteisistä hetkistä elämän varrelta. Mutta muistot ovat albumissa korvien välissä, niihin liittyy myös tuoksuja, ääniä, makuja. Joskus olen seurannut ikimuistoisissa tilanteissa niitä, jotka katsovat kaikkea kameran linssin läpi, ja huomannut, että monelta innokkaalta kuvaajalta (ei varmaan kaikilta) menee suurin osa ajasta siihen sihtaamiseen, he eivät olekaan läsnä silloin, kun kannattaisi. Läsnäolosta puheen ollen: luulen, että kummitätiä tarvitaankin leikkimistä enemmän juuri juttelemisessa ja kuuntelemisessa:) Kunpa kaikilla lapsilla olisi luotettava aikuinen ystävä!

    ReplyDelete
  2. Täällä ilmoittautuu myös yksi huono ihmisten kuvaaja. Sukulaiset ja läheiset vaittelevat joskus, että miksi sinä et ota kuvia ihmisistä ja joutuvat kyllästyneenä katselemaan kuvia kaikesta muusta: kasveja, luontoa jne.
    Minulla parhaat muistot kummipojastani ovat juuri tuolta varhaislapsuudesta. Nyt poika on 16v. ja pitkäksi venähtänyt. Oikeen ei osaa enää jutellakkaan sellaisen melkein aikuisen, möreä-äänisen lapsen kanssa.

    ReplyDelete
  3. Jos kuvasi eivät kerro näitä tarinoita, kirjoituksesi kertoo. Onnistut luomaan sanoin samanlaisia unelmia kuin kuvillasikin. Löysin tekstistäsi ihanan uuden sanankin: takkujännitys! Se maistuu mukavalle.

    ReplyDelete
  4. Utuinen kuva ja pitkä kaunis teksti! Oletkohan jo saanut käsiisi Rantasen "Kirjeitä Aurooralle"? Se tuli taas mieleeni kun luin tekstisi... ehkä paras kirja mitä olen koskaan lukenut.

    ReplyDelete
  5. Ihanan lämpimästi, hellästi ja viisaasti kerrottu juttu, kiitos. Onni on tuollainen kummitäti ja kummityttö.

    ReplyDelete
  6. Ihanaa heleyttä tosiaan! Ja paljon muitakin niin kauniita kuvia täällä.

    Minulla sama juttu, sosiaalisissa tilanteissa oltava mukana ja kameran takaa ei oikein käy. Sitä paitsi kiusaannut kuvatessani ihmisiä, silloin kun ei ole suunniteltu nimenomaista kuvaustilannetta. Ja he kiusaantuvat, enkä halua kiusata ketään, vaikka paljon olen sitäkin tehnyt.

    Olen tajunnut, että vanhanajan potreteissa on järkeä. Juhlitaan juhlat ja eletään hetket, mutta otetaan koko porukasta sitten homman lopuksi ryhmäkuva.
    Läheisiäni kyllä ammun kameralla tämän tästä, mutta he ovatkin jo tottuneet...

    ReplyDelete
  7. Kyllä sinun sanasikin puuttuvat kuvat korvaavat, osasit kertoa hienosti hetkestä.

    Itse olen todella surkea ihmisten kuvaaja. Tuntuu, että saadakseen tosi hyviä otoksia pitäisi olla kokoajan kamera räpsymässä.

    Täytyy vielä kehua kuinka paljon blogistasi tykkäänkään. Se on loputon inspiraation lähde. Sinulla todella on silmää ottaa kuvia! :)

    ReplyDelete
  8. tilkkutyttö, niin juuri, paras albumi on korvien välissä, mutta materiaalisiakin todisteita ja muistinvirkisteitä olisi kiva saada, sellaisia hyviä kuvia, ei vaan räpsyjä. Mulla menee ainakin tilanteet ihan ohi, jos alan keskittyneesti sihtailemaan!

    trina, joo mua ihan joskus hävettää näyttää kuvakansioitani koneelta vieraille, kun jostain itselleni mieluisasta kukkakimpusta on ainakin kahdeksan kuvaa, pikkuisen eri kuvakulmasta ja pikkuisen eri kameran säädöillä.

    Outi, tosi kivasti sanoit, kiitos paljon!

    Oi, Kata, olen unohtanut Rantasen kirjan. Kiitos, kun muistutit!

    Pellon pientareella, kiitos. Oni todellakin on tuollainen kummityttö. Minulla on kaksi muutakin kummilasta, mutta kun he asuvat kauempana, ja minä liikun Suomessa niin vähän, niin minua harmittaa kauheasti, kun suhde heihin jaa välimatkan takia väkiselläkin etäisemmäksi. Olen kaiken lisäksi tosi huono suunnittelemaan mitään ja lähettelemään yllätyksiä - sellainenhan voisi olla hyvä tapa pitää suhdetta paremmin vireillä - minulle sopii paremmin sellainen, että asutaan samalla paikkakunnalla ja nähdään suuremmin suunnittelematta.

    Liivia, oi iloa, olet palannut!! Potreteissa tosiaan järkeä! Pitäisiköhän alkaa harrastamaan. Harkintaan! Minuakin kiusaa sellainen kameran kanssa hääräily ihmisten ympärillä, vaikka muuten tykkään olla lähellä.

    Neiti Nimetön, et arvaakaan kuinka leveään hymyyn suuni levisi kommenttia lukiessani. Kiitos.

    ReplyDelete
  9. Samaa mietin kuin muutkin - kuvia ei tarvita, tuon kuvauksen avulla jo pystyn kuvittelemaan elävästi nuo hetket. Kuvittelua toki helpottaa että olen tavannut kummitytön perheineen. Vielä helpompi ajatella kuinka mukavaa teillä on siellä ollut! Kirjoitusta lukiessa tuli kateudenpistos, olisipa minullakin kummilapsi!

    Nytpä muuten uskaltaudun ensimmäistä kertaa kommentoimaan omalta tililtä, jännittävää :)

    ReplyDelete
  10. Piti vielä lisätä, että ihmiskuvien ottaminen niin, että kohdetta ei pyydä poseeraamaan, vaatii monesti tiettyä röyhkeyttäkin, saadakseen hyvän.
    Ja kukapa taas haluaisi olla röyhkeä.

    ReplyDelete
  11. Jenny, mahtavaa, kun uskaltauduit!!

    Voi harmi, kun minulla ei sitä lasta vielä ole näköpiirissä ;) Minulle tuo Márta on siksikin tärkeä, kun ei ole omaa lasta, ja kuitenkin tykkään hirmuisesti lasten kanssa touhuta. Sinä olisit varmaan maailman paras kummitäti. Olet yksi maailman parhaimmista ystävistäkin.

    Saanko udella, että oliko se kukkakangas mahdollisesti se minun tuliaiseni? Tärisen jo innosta, sillä se näytti I-H-A-N-A-L-T-A. Taidan olla sopimattoman malttamaton, ja olenkin.

    ReplyDelete
  12. Liivia, juuri noin se onkin. Onhan se vähän röyhkeää härrätä kameran kanssa ihmisen ympärillä. Ellei hän ole linssilude, joka nauttii kamerasta ja huomiosta. Juuri siksikin tuo ihmiskuvaaminen on minusta vaikeaa, sillä röyhkeäksi jos väittäisin itseäni, tiedän muutamankin, jotka räjähtäisivät nauramaan.

    ReplyDelete
  13. Tänään kyllä olin vähän, ihan tosi vähän röyhkeä kaksikin kertaa. Olin niin turhautunut, ja aiheestakin. Mutta heti miniröyhkeyskohtausten jälkeen podin ihan karseita omantunnon tuskia. Ja vieläpä ihan suotta.

    ReplyDelete
  14. Mulle iskee usein ujous, jos pitää ottaa esim. pippaloissa kuvia ihmisistä erityisesti suht vieraista. Tuntuu, että kamera eristää muista ihmisistä ja koko tilanteesta ja tekee minut liian näkyväksi tavalla, joka tuntuu jotenkin tukalalta.

    Potretit ovat mielenkiintoisia, varsinkin vanhat perhepotretit. Niistä paljastuu usein kaikenlaista, kun jaksaa vaan tarkasti katsella ja kuvitella.

    ReplyDelete
  15. Kiitoksia! Olen tässä miettinyt, että pitää varmaan panostaa markkinointiin, luoda semmoinen houkutteleva kummitäti-imago. Kaikilla muilla kun tuntuu olevan kummilapsia joka sormelle ja varpaalle ja tykkäisin niin omasta, jonka voisin hemmotella piloille. No, saanhan minäkin kyllä muutoin viettää aikaa lasten seurassa...

    Kukkakangas on tietysti sinulle. Hypistelin sitä kaupassa, ja se oli kerrassaan pakko ottaa mukaan. Otin sitä kaksi metriä, varmuuden vuoksi.

    Valokuvauksessa pitää usein muutenkin olla hiukan röyhkeä. Julkisilla paikoilla nolottaa kuvata. Erityisesti mieleen jäi yksi valokuvauskurssin koulutehtävä, missä piti kuvata ikäänkuin salaa ihmisiä kaupungilla. Sellaisia tilannekuvia. Tehtävä ahdisti niin paljon, että kuvasin sitten ihmisten kuolinpaikkoja. Ilman ihmisiä siis, kuten se valokuvataiteilija jonka nimeä en muista.

    Ehkäpä välillä pitää olla hyvällä omallatunnolla hiukan röyhkeä. Moni hyvä kuva jää ottamatta muuten. Röyhkeä muistuttaa muuten sanaa rohkea - eikä niillä lopuksi ole kuin hiuksenhieno ero ;)

    ReplyDelete
  16. Oi Jenny, olet ihana! Tule jo nopsaan takas sieltä Turusta :)

    Naurattaa tuo kuvaustehtävä. Taatusti ensin katselitte Cartier-Bressonin tai Doisneaun kuvia ja sitten heitetään opiskelijarassut kadulle ison kameran kanssa.

    Rohkea ja röyhkeä - tulee mieleen viisas tätini, joka on evästänyt minua monenlaisilla todella järkevillä jutuilla, myös tämän hiuksenhienon eron tähdentämisellä, mutta olen edelleen se alituseen nöyristelevä tapaus. Ujo tai saamaton en onneksi kummiskaan. Etten ihan tule poljetuksi :)

    ReplyDelete
  17. Celia, niin eristääkin. Se ei ole ollenkaan hyvä.

    Vanhat potretit ovat joskus myös vähän pelottavia.

    ReplyDelete
  18. Kaikki on jo sanottu :)

    Sinulla on upea blogi! Eksyin tänään tänne ensimmäistä kertaa, taidan tulla toistekin ihastelemaan...

    ReplyDelete
  19. Minttumaari, kiva ku eksyit ja kommentinkin jätit. On aina kiva tietää uusista kävijöistä. Tervetuloa uudestaankin.

    ReplyDelete
  20. Minulla on sama ongelma; kaikki tärkeimmät hetket ja tärkeimmät ihmiset jäävät kuvaamatta. Toisaalta minusta usein tuntuu, että jos liikaa tuijottelen maailmaa kameran läpi, en osaa nauttia hetkistä.

    Oi, lasten ajatukset ja mielipiteet ovat usein niin ajatuksiaherättäviä. Joskus olen jo surrut (niin, turhaan), että 3-vuotias kummipoikani kasvaa, lakkaa ajattelemasta lapsen lailla ja kertomasta ajatuksiaan... toivottavasti ei kuitenkaan vielä aikoihin!

    ReplyDelete