lamp light

Tämä päivä on ollut aivan kummallinen. Ei valoisa niinkuin eilinen, vaan jotenkin kumman kelmeä tunnelmaltaan. Aamulla heräsin ihan sekavana luullen, että kello piipittää. Ei piipannut kello, ei sen pitänytkään piipata, vaan ääni oli ärsyttävä läheisen rakennustyömään räjäytysmerkki. Suutuksissani painoin pääni takaisin tyynyyn, vaikka olisi ollut viisaampaa nousta. Suuttumukseni johtuu siitä, että talo, johon kesällä ihastuin on ihan sen räjäytystyömään vieressä, siihen rakennetaan kuitenkin jotain isoa ja rumaa... ainakin kauniit kalliot on pitänyt jysäyttää taivaan tuuliin. Nukahdin, sillä töihin en ollut menossa. Heräsin uudelleen puhelimeen ja kuuntelin ahdingon vallassa puhujan asiaa. Siitä lähtien olen ollut ihan mutkalla, maha sekaisin, vaikka mahatauti pitäisi olla jo voitettu. Hukannut kaiken. Tiputellut tavaroita. Kastellut jalkani. Jättänyt kauppaan ostamiani ruokia. Unohtanut syödä, ja nyt vasta huomaan kuinka käteni tärisevät. Ne ovat kyllä ehkä tärisseet koko päivän, mutten ole niin ajatellut asiaa. Ihan säikkykin olen ollut. Olen manannut jälleen ne vesipisarat, jotka eilen olivat sieviä pikku pullukkahelmiä. Riivatun pimeys! Otin valokuvia lampun valossa, ihan sama, päivä oli muutenkin ihan kuin viimeisiään suriseva hehkulamppu. Sitäpaitsi minusta tuntuu, että olen oikea keskinkertaisuuksien keskinkertaisuus, joka ei osaa lähteä edes ameriikkaan, vaikka niin kovasti sinne halajaa. Levylautasella Johnny Cash, Antony and the Johnsons, Department of Eagles. Jotain hyvää sentään. Lauloin isoon ääneen mukana, sillä laulaminen helpottaa aina. En kyllä jaksa naputtaa englanniksi tätä tyhmän päivän tekstiä. Naama tyynyyn. Tekisi mieli kirjoittaa tähän yksi tosi suomalainen voimasana, jota käytän hävyttömän usein, mutta jätän sen silti pois, sillä kun kerran sen töissä painokkaasti täräytin, eräs työtäverini sanoi minulle: "tuo ei ole kyllä yhtään prettyginghamia!".

Yksi kiva asia sentään. Kaksi mainiota sukelluskonservaattoria piipahti kylään. Keitettiin kahvit ja juteltiin. Tosin yksi kumma juttu senkin keskeytti. Ovikello soi, menin avaamaan, ja ovella oli tyttö hienon täytekakun kanssa, sanoi "kakkua Leolle". Minä katsoin epäuskoisena ja vastasin, typeränä, ei täällä ketään Leoa asu. Joku ukko huusi pihalta autostaan, että "ota nyt vaan se Leksan kakku!", melkein vihaisena huusi tuon. Olisi pitänyt vaan ottaa se, se näytti hyvältä, raikkaalta. Ohjasin kuitenkin kyselemään naapuritaloihin. Toivottavasti löysivät Leon