monday greyness

Maanantain harmaus ei kovin paljon tiukistele päätäni, sillä olen saanut levätä ja rauhassa ajatella asioita muutaman päivän. Kiitos flunssan (se kyllä kivisteli/kivistelee pikkuisen vieläkin, mutta antoi silti ajattelurauhaakin). Miksipä harmaus kiusaisikaan - onhan se niin kaunis väri! Minulle yksi mukavimmista. Mutta harmaat valo-olosuhteet ja räntä ärsyttävät aina vähän liiankin paljon.

Ystävien merkitys on ollut mieleni päällä. Ystäväni ovat ilahduttaneet ja auttaneet minua niin paljon viime aikoina. Muistelin viikonloppuna erästä keskustelua yhden parhaan lapsuusystäväni kanssa Oulussa. Talvilomallani häntä näin, ja me puhuimme, puhuimme ja puhuimme aamutunneille asti, kuten aina tavatessamme, ihan ahneesti, kun harvoin tavataan. Hän on sellainen, puhelias, ja ihan hirmu viisas myös. Kirjaviisas ja elämästä viisas. Hän tuntee ihmismielen koukerot niin syvällisesti, neurotasolta asti. Mikä mahtava keskustelukumppani siis! Pohdiskelimme ystävyyksiä, tutustumisia ja vähän kaikenlaisia ihmissuhteita. Hän sanoi miettineensä minua ja sitä, miten minä tutustun ihmisiin niin vaivattomasti. Itse en ollut tullut ajatelleeksikaan. Hän sanoi minulle kuvittelevansa, että yksi syy siihen voisi olla se, että minä "hurmaannun" helposti toisista. Yllätyin, mutta jo heti perään nyökyttelin myöntävästi, tunnistin tuon piirteen kyllä itsessäni. Kyllä minä hurmaannunkin. En tietty aina, kuinka voisinkaan, eihän kaikista voi eikä tarvitsekaan pitää, mutta jos hurmaantumiseen on vähänkään syytä ja mahdollisuutta, "käytän" sen häpeilemättä.

Minä haluan hurmaantua monenlaisista asioista, ehkä jopa etsimällä etsin asioita, joista vaikuttua ja hurmaantua. Ja se ehkä helpottaa, että en ole kyyninen juurikaan. Jäin miettimään ystäväni sanoja, ja huomaan, että todellakin, minä hurmaannun myös ihmisistä. Tai niistä ehkäpä juuri ihan erityisesti. Kauhean kiinnostaviahan monet ovat. Puhuminen tällaisesta tuntuu helposti ihan hihhulimaiselta, varsinkin suomalaisessa korrektiuskulttuurissa. Mutta koitan olla välittämättä siitä. Minusta on jotenkin hauskempaa pyrkiä mahdollisimman avoimeen olemiseen, kunnioittavaan toki, kuin pysyttäytyä korrektiuden turvallisessa, mutta vähän tylsistyttävässä tilassa.

Mutta hurmaantuminen. Sitä jään vielä miettimään. Se on jotain sellaista, että jo aika lyhyessäkin ajassa huomaa, että toinen on niin ylen hieno ja mahtava persoona. Samanlainen ei tarvitse olla kuin itse, mutta ehkä jonkinlainen perusvire täytyy olla samankaltainen. Hmm, mietin, tarvitseeko. Ei ehkä edes tarvitse. Hurmioituminen on ihailuakin, mutta ei mitään ylospäin katsomista, vaan sellaista arvostamista ja iloitsemista toisen hyvyyksistä. Se on myös sitä, että tekee mieli antaa itsestäänkin peliin avoimesti, pelkäämättä. Ja ilokseni voin huomata, että Laura-ystäväni taisi olla ihan oikeassa, olen hurmaantunut viime aikoinakin muutamasta ihmisestä vallan. Myös täällä blogimaailmassa.