pieniä ärsykkeitä vyöryy

Minun on tehnyt mieli kertoa perjantaiaamusta, mutta en ole ehtinyt. Nyt tiistaina tuntuu jo oikeastaan ihan toiselta - tuntuu muuten ihan hemmetin hyvältä! Vaikka ei perjantainakaan paha ollut, ei - ja koska perjantaiaamuna minulla töihin mennessä oli sellainen olo, että maailmassa on monia pieniä asioita, joista voisi kirjoittaa, niin kirjoitan nyt jotain.

Kaikki se, josta silloin perjantaina halutti kirjoittaa tapahtui suunnilleen varttitunnin sisällä. Oikeastaan mitään ei edes tapahtunut, mutta mielessäni liikkui. Kun astuin bussista ulos, alkoi pieniä (mutta ei silti vähäpätöisiä) ärsykkeitä vyörymään. Ne toivat mieleeni muutamia koskettavia asioita.

Ensin kiinnitin huomioni iäkkääseen naiseen, joka oli kaikesta päätellen menossa hautajaisiin. Kukkalaitteesta ja hänen mustasta asustaan sen ensimmäiseksi huomasin. Useimmissa tapauksissa en kiinnostuisi satunnaisista, bussista pois jäävistä hautajaisiin menijöistä, mutta tuon naisen olemuksessa oli jotain, joka veti katsettani puoleensa. Nainen haahuili jotenkin tutun näköisellä tavalla. Tavalla, josta muistui mieleeni oma sumea tunnelma kesän alussa. Kun ei tiennyt, minne päin astella, vaikka reitin piti olla aika selvä. Kun murheellinen ja kummallinen mieli tekivät etenemisestä takkuista. Tuo nainen hymyilikin ohikulkijoille, ja minä luulen, että niin tein minäkin silloin, silloin kesän alussa siis. Luultavasti vähän sellaista höyrähtäneen näköistä hymyä. Nainen oli selvästikin liian hidas siihen perjantaiaamun ruuhkaan, jaloissa aivan. Minullakin oli kiire, enkä jäänyt pidemmäksi aikaa häntä katselemaan. Toivoin vain, että hän jaksoi ja osasi mennä paikkaan, johon hän kukkalaitteenkin oli hankkinut. Perjantaiaamuna tajusin kuinka vähän olen halunnut ajatella kesän alun tapahtumia.

Seuraavaksi näin naisen (tai oikeastaan pariskunnan, mutta naiseen kiinnitin huomioni), jolla oli vähän pelottavan näköiset jalat. Jonkun sairauden muuttamat. Heti itsekeskeisesti ajattelin, että muuttuvatkohan minunkin jalkani mahdollisesti tuon näköiseksi. Kulkusuuntamme oli sama, ja kuljin tovin parin perässä, ja kuulin, miten nainen puhui. Hän kuulosti ainakin siinä aamuhetkessä todella onnelliselta. Hän siis oikein puhui onnestaan miehelleen, rauhallisesti ja varmasti. Minä halusin pikkuisen kuunnella. Ajattelin, ettei se niin väärin olisi. Naista salakuunnellessani oivalsin hyvin tuntuvasti, että se millaiset jalat on, ei ole lähellekään onnellisuuden keskeisin kysymys. Se tuntui niin tosi lohdulliselta ja järkevältä. Mietin yleensäkin ihan liikaa omaa ulkonäköäni ja pelkään muutoksia siinä. Vaikka kuvittelen, etten ole ihan hirmuisen pinnallinen, niin myönnettävä on, että turhan paljon käytän energiaa ulkonäköni murehtimiseen. Tuota naista kuunnellessa tunsin itseni suoraan sanottuna aika typeräksi. Mutta eipä mitään, ainahan voi petrata. Ja ainahan voi ihaillen kuunnella viisaampia, ja jäädä pohtimaan niitä tunnelmia. Luulen, että ne jäävät vaikuttamaan mieleen. Ainakin jos osaa olla altis. Ja minä taidan osata, jollain lailla ainakin.

Kohta jo taas uutta ärsykettä puski tajuntaani. Aseman liepeillä istui kaksi miestä, keski-ikäinen ja nuorempi, ja molemmilla oli selvästi hankaluuksia vastustaa alkoholia. Tai miksipä tarvitsisikaan vastustaa. Ei kai kaikkien tarvitse kiiruhtaa töihin ja olla hehkeänä ja aina niin terveenä? Meitä kiireisiä lienee täällä jo vähän liikaakin. Pullot kalisivat ja vanhempi selitti nuoremmalle jotain toinen käsi nyrkissä ja toinen käsi piirsi ranteeseen viivaa. Nuorempi katsoi vanhempaa kiinteästi ja kunnioittaen. Minä katselin heitä vain hetken, kun en halunnut häiritä heidän juttutuokiotaan. Vanhempi moikkasi, minua siis. Ja minä moikkasin takaisin. Joku ohikulkija mulkaisi minua, ihan kuin häntä olisi jotenkin hermostuttanut. Katsoin takaisin ystävällisesti, ja minulla oli vähän sellainen olo, kuin joku japanilaisturisti olisi kuvannut tilannetta videokamerallaan. Ehkä joku kiiltävätukkainen perhe katselee kuvia meistä myöhemmin syksyllä korkeassa betonitalossaan, jonka seinällä vilkkuu kirkkaita valoja.

Joka puolella oli uskomattoman paljon italialaisia turisteja. Heidän puhettaan on ihana kuunnella. Mietin vain, että miten he kokevat Helsingin. Itseni on vaikea nähdä tuttuja kulmia turistin silmin, mutta luulen, että jos tulisin tänne piipahtamaan, pitäisin paikasta. Minä en kuitenkaan piipahda vaan kuljen lähes joka ikinen päivä juuri tuosta samasta kohtaa. Joinakin aamuina ajatus kiertää itseni ja työni ympärillä enemmän, joinakin aamuina olen auliimpi päästämään jotain ulkopuolista kiinnostavaa tajuntaani. Riippuu mielentilasta.

Vaikea selittää miksi, mutta jotenkin tuosta vartin tapahtumarikkaasta reitistä tuli sellainen turvallinen olo että asiat loksahtelevat paikoilleen pakottamatta. Ne liikkuvat ensin hakien hyvää rataa, ja lopulta noista radoista muodotuu ihan kaunis ja sopiva kuvio, jonkinlainen mandala. Että kaikenlaista tapahtuu, mutta mikään ei ole tarkoituksetonta. Että kiirehtiä ja pingottaa ei niinkään kannattaisi. Olen usein ärtynyt ihmisille, jotka pallerehtivat hajamielisesti väärillä kaistoilla. Mutta perjantaiaamuna tajusin, että se on oikeastaan aika hölmöä. Tosin perjantaiaamun valaistuminen ei toki takaa sitä, ettenkö taas jonain päivänä huokaisisi pikkuisen ylimielisesti sille, joka ei ymmärrä jalkakäytävän ja pyörätien eroa.

P.S. Hahaa, juuri kun painoin "julkaise teksti" nappulaa, kävijälaskuri näytti kolmeasataatuhatta kävijää, hui! Melkoinen määrä minulle. Kiitos!