17/08/2010

pieniä ärsykkeitä vyöryy




Minun on tehnyt mieli kertoa perjantaiaamusta, mutta en ole ehtinyt. Nyt tiistaina tuntuu jo oikeastaan ihan toiselta - tuntuu muuten ihan hemmetin hyvältä! Vaikka ei perjantainakaan paha ollut, ei - ja koska perjantaiaamuna minulla töihin mennessä oli sellainen olo, että maailmassa on monia pieniä asioita, joista voisi kirjoittaa, niin kirjoitan nyt jotain.

Kaikki se, josta silloin perjantaina halutti kirjoittaa tapahtui suunnilleen varttitunnin sisällä. Oikeastaan mitään ei edes tapahtunut, mutta mielessäni liikkui. Kun astuin bussista ulos, alkoi pieniä (mutta ei silti vähäpätöisiä) ärsykkeitä vyörymään. Ne toivat mieleeni muutamia koskettavia asioita.

Ensin kiinnitin huomioni iäkkääseen naiseen, joka oli kaikesta päätellen menossa hautajaisiin. Kukkalaitteesta ja hänen mustasta asustaan sen ensimmäiseksi huomasin. Useimmissa tapauksissa en kiinnostuisi satunnaisista, bussista pois jäävistä hautajaisiin menijöistä, mutta tuon naisen olemuksessa oli jotain, joka veti katsettani puoleensa. Nainen haahuili jotenkin tutun näköisellä tavalla. Tavalla, josta muistui mieleeni oma sumea tunnelma kesän alussa. Kun ei tiennyt, minne päin astella, vaikka reitin piti olla aika selvä. Kun murheellinen ja kummallinen mieli tekivät etenemisestä takkuista. Tuo nainen hymyilikin ohikulkijoille, ja minä luulen, että niin tein minäkin silloin, silloin kesän alussa siis. Luultavasti vähän sellaista höyrähtäneen näköistä hymyä. Nainen oli selvästikin liian hidas siihen perjantaiaamun ruuhkaan, jaloissa aivan. Minullakin oli kiire, enkä jäänyt pidemmäksi aikaa häntä katselemaan. Toivoin vain, että hän jaksoi ja osasi mennä paikkaan, johon hän kukkalaitteenkin oli hankkinut. Perjantaiaamuna tajusin kuinka vähän olen halunnut ajatella kesän alun tapahtumia.

Seuraavaksi näin naisen (tai oikeastaan pariskunnan, mutta naiseen kiinnitin huomioni), jolla oli vähän pelottavan näköiset jalat. Jonkun sairauden muuttamat. Heti itsekeskeisesti ajattelin, että muuttuvatkohan minunkin jalkani mahdollisesti tuon näköiseksi. Kulkusuuntamme oli sama, ja kuljin tovin parin perässä, ja kuulin, miten nainen puhui. Hän kuulosti ainakin siinä aamuhetkessä todella onnelliselta. Hän siis oikein puhui onnestaan miehelleen, rauhallisesti ja varmasti. Minä halusin pikkuisen kuunnella. Ajattelin, ettei se niin väärin olisi. Naista salakuunnellessani oivalsin hyvin tuntuvasti, että se millaiset jalat on, ei ole lähellekään onnellisuuden keskeisin kysymys. Se tuntui niin tosi lohdulliselta ja järkevältä. Mietin yleensäkin ihan liikaa omaa ulkonäköäni ja pelkään muutoksia siinä. Vaikka kuvittelen, etten ole ihan hirmuisen pinnallinen, niin myönnettävä on, että turhan paljon käytän energiaa ulkonäköni murehtimiseen. Tuota naista kuunnellessa tunsin itseni suoraan sanottuna aika typeräksi. Mutta eipä mitään, ainahan voi petrata. Ja ainahan voi ihaillen kuunnella viisaampia, ja jäädä pohtimaan niitä tunnelmia. Luulen, että ne jäävät vaikuttamaan mieleen. Ainakin jos osaa olla altis. Ja minä taidan osata, jollain lailla ainakin.

Kohta jo taas uutta ärsykettä puski tajuntaani. Aseman liepeillä istui kaksi miestä, keski-ikäinen ja nuorempi, ja molemmilla oli selvästi hankaluuksia vastustaa alkoholia. Tai miksipä tarvitsisikaan vastustaa. Ei kai kaikkien tarvitse kiiruhtaa töihin ja olla hehkeänä ja aina niin terveenä? Meitä kiireisiä lienee täällä jo vähän liikaakin. Pullot kalisivat ja vanhempi selitti nuoremmalle jotain toinen käsi nyrkissä ja toinen käsi piirsi ranteeseen viivaa. Nuorempi katsoi vanhempaa kiinteästi ja kunnioittaen. Minä katselin heitä vain hetken, kun en halunnut häiritä heidän juttutuokiotaan. Vanhempi moikkasi, minua siis. Ja minä moikkasin takaisin. Joku ohikulkija mulkaisi minua, ihan kuin häntä olisi jotenkin hermostuttanut. Katsoin takaisin ystävällisesti, ja minulla oli vähän sellainen olo, kuin joku japanilaisturisti olisi kuvannut tilannetta videokamerallaan. Ehkä joku kiiltävätukkainen perhe katselee kuvia meistä myöhemmin syksyllä korkeassa betonitalossaan, jonka seinällä vilkkuu kirkkaita valoja.

Joka puolella oli uskomattoman paljon italialaisia turisteja. Heidän puhettaan on ihana kuunnella. Mietin vain, että miten he kokevat Helsingin. Itseni on vaikea nähdä tuttuja kulmia turistin silmin, mutta luulen, että jos tulisin tänne piipahtamaan, pitäisin paikasta. Minä en kuitenkaan piipahda vaan kuljen lähes joka ikinen päivä juuri tuosta samasta kohtaa. Joinakin aamuina ajatus kiertää itseni ja työni ympärillä enemmän, joinakin aamuina olen auliimpi päästämään jotain ulkopuolista kiinnostavaa tajuntaani. Riippuu mielentilasta.

Vaikea selittää miksi, mutta jotenkin tuosta vartin tapahtumarikkaasta reitistä tuli sellainen turvallinen olo että asiat loksahtelevat paikoilleen pakottamatta. Ne liikkuvat ensin hakien hyvää rataa, ja lopulta noista radoista muodotuu ihan kaunis ja sopiva kuvio, jonkinlainen mandala. Että kaikenlaista tapahtuu, mutta mikään ei ole tarkoituksetonta. Että kiirehtiä ja pingottaa ei niinkään kannattaisi. Olen usein ärtynyt ihmisille, jotka pallerehtivat hajamielisesti väärillä kaistoilla. Mutta perjantaiaamuna tajusin, että se on oikeastaan aika hölmöä. Tosin perjantaiaamun valaistuminen ei toki takaa sitä, ettenkö taas jonain päivänä huokaisisi pikkuisen ylimielisesti sille, joka ei ymmärrä jalkakäytävän ja pyörätien eroa.

P.S. Hahaa, juuri kun painoin "julkaise teksti" nappulaa, kävijälaskuri näytti kolmeasataatuhatta kävijää, hui! Melkoinen määrä minulle. Kiitos!

12 comments:

  1. Pidän siitä kun kirjoitat pitkästi. Ihan kuin kuulisin äänesi silloin.

    Kirjoituksestasi tuli mieleen yksinoma ajatusketju jota en kyllä osaa edes panna sanoiksi. Se alkoi (tai yhtenä alkuosana oli) siitä sinun hienosta omakuvastasi täällä. Se oli pitkästä aikaa kuva jota palasin moneen kertaan katsomaan ja se oli jotenkin kauhean inspiroima. Kun näen jotakin hienoa en yleensä koskaan ajattele "miksen itse osaa, miksen ole tuollainen jne." vaan saan kuin adrenaliinipiikin, pussillisen ideoita tai kuin värikynät käteen ja puhtaanpaperin ja luvan että vetele siihen mitä haluat!

    Joten sen kuvan näkemisestä alkoi kaikenlaista millä ei missäÄn nimessä ole mitään tekemistÄ itse kuvan kanssa. Tuli omasta mielestä hyvä idea jonka olen pannut täytäntöön tämän aamun aikana, tuli kaikenlaisia sivuteitä ja ratoja ja satuin oikeisiin paikkoihin ja nÄin asioita joita en ole huomannut jne.

    Yksinkertaisesti: aika hieno ketju tuli siitä!

    ReplyDelete
  2. Yhdyn piilomajan kommenttiin; pidän tavastasi kirjoittaa ja voi miltei kuulla äänesi.

    Ihanaa ajatuksenvirtaa ja pohdiskelua! Laittoi omankin ajatuksen laukkaamaan eri ihmisten kautta. Virkistävä iltapäivän lukuhetki :) Kiitos.

    ReplyDelete
  3. Sitä aina tekee havaintoja itsestään, jotka johtavat ajatukseen muutoksesta. "Nyt en kyllä enää ärsyynny tuosta tai tuosta", "Sitten kyllä muistan olla tyytyväinen itseeni, kun..." yms. Ja plääh, taas huomaan pettyväni, kun kumminkin samat asiat ärsyttävät aina vaan. Eikö sitä ihminen ikinä opi? Eikö tiikeri ikinä pääse raidoistaan? En ilmeisesti minä ainakaan, mutta voihan sitä aina yrittää.

    ReplyDelete
  4. Taas kerrassaan ihanaa tekstiä. Toivottavasti nähdään mahdollisimman pian.

    ReplyDelete
  5. Minäkin tykkään kovasti, kun kirjoitat pitkästi!!!

    Kirjoituksestasi heräsi kaikkea mieleen. En tiedä ajatteletko sinä niin, mutta yksi suuri syy ehkä suurin, miksi muutin aikoinaan Helsinkiin oli juuri tuo ärsykkeiden vyöry. Se, että samalla ratikkamatkalla voi aluksi ( sala)kuunnella hippitytön suunnitelmia illalle, sitten viereen istahtaa olkihattuinen poika, joka lukee saksankielistä kirjaa, kohta vanha mummo mustissa ja pian joukko nauravia somalityttöjä. Hirveästi Helsinkirakkautta viime päivinä minulla.

    Hurjan kauniita nuo omakuvasi.

    ReplyDelete
  6. piilomaja, minä tiedän, olet sanonut tuon aikaisemminkin, ja aina se ilahduttaa. Olen pahoillani, etten järjestä paremmin aikaa kirjoittamiselle. Mieli kyllä tekisi. Mutta vaakakupissa on kaikkea muutakin kivaa :) Minä todella toivon, että minulle riittäisi jotkut neljän tunnin yöunet, niin paljon kiinnostavaa tekemistä olisi. Mutta ei, nukkuakin täytyy. Hyvältä kuulostaa tuo ajatusketjusi, vaikket panekaan sanoiksi sitä, minusta on monesti ihan mukava kuulla vain jonkun asian perusperiaate, eikä välttämättä kaikkia konkreettisia detaljeja. Minulla on sellainen ajatus, että silläviissiin asioihin on helpompi tarttua, kun ei ole niitä konkeretian mukana tuomia arvoja ja tunnepuolen latauksia niin paljoa mukana jutussa. Osasinkohan alkuunkaan selittää viisaasti, mitä tarkoitan. No anyway, onnea ketjuiluun!

    ___

    hietzu, jännä homma tuo äänen "kuuleminen". Olisi kiva tietää millaiseksi sen kuvittelet, ja että vastaisikohan todellinen ääneni kuvitelmaa :) Olen ilahtunut lukiessani ajatustesi laukka-askelista. Kiitos.

    ___

    Katjuska, joo yrittää kannattaa aina! Muuten ei mitään tapahdu. Minä olen kyllä aika optimisti oman ajatuksenjuoksun, asenteiden ja käytöksen muuttamisen suhteen, tosin nuo asiat tapahtuvat vain todella hitaasti. Mut ehkä se on vain hyvä. Ainakin omaan päähäni passaa hyvin ajatus, että parhaat asiat tapahtuvat hitaasti mutta varmasti.

    ___

    Tuuli, no äläs muuta sano. Jotain täytyis kehitellä. Kuulinkin Katjalta muutostanne.

    ___

    Celia, olipa ihana löytää kommenttisi täältä! Olet ollut kovasti mielessäni viime päivinä. Laittelen emailia, kunhan sellaisen saan rustattua. Minunkin Helsinkiin muuttoon luultavasti liittyy ärsykkeiden vyörytystä, mutta harmikseni minulla on siitä aika hatarat muistikuvat. Mutta silloin(kin) olin aika herkillä, ja muistelen/kuvittelen, että aika alttiina kaikenlaiselle. Asiaan tosin liittyi myös paljon ihan selkeää suunnitelmallisuutta. Mutta silti silloinkin asiat loksahtelivat ainakin jossain määrin paikoilleen. Ja hyvä niin, tässä olen, ja onnellinen siitä. Tätäkin onnea, joka nyt minussa läikkyilee, ei olisi ilman niitä tapahtumaketjuja. Kuullaan ihana Celia!

    ReplyDelete
  7. piilomaja, tarkoitukseni ei ole nauraa ilkeästi vaan hyväntuulisesti hekotella. Kommetissasi on yksi ihan tosi mainio kirjoitusvirhe (kai?): "kauhean inspiroima". Sille hihittelen täällä. Kauhean inspiroima omakuva :D

    ReplyDelete
  8. Niin, sillai se varmaan onkin, että muutosta tapahtuu, mutta todella hitaasti. Niin hitaasti, että tällainen hätähousu ei sitä aina huomaa...paitsi ehkä kymmenen vuoden päästä. :)

    ReplyDelete
  9. Minusta tämä oli tavattoman mielenkiintoinen kirjoitus. On niin lohdullista ja mielenkiintoista seurata muita ihmisiä. Ja tuollaiset havainnot tekevät omasta olosta jotenkin oudolla tavalla keveämmän. Että on meitä kaikenlaisia ja kaikilla on omat juttunsa. Kiitos :)

    ReplyDelete
  10. Suorastaan "kauhun inspiroima";-)))
    Kyllä naurattaa kuule täälläkin!

    ReplyDelete
  11. Osaatpa kirjoittaa hyvin ja ajatuksia herättävästi. Välillä ihmettelen kuinka paljon meissä tuntuu olevan samaa.

    Tuossa Celian kommenttia lukiessa sain aivan kirkkaan tunteen siitä, että mun pitäis asua Helsingissä kun täällä Suomessa olen. Juurikin niitä mielen ärsykkeitä kaipaisin niin kovasti. Englannissa tällainen suomityttö sai sellaisia melkein automaattisesti.

    Jään pohtimaan.

    ReplyDelete
  12. the colours of this post really appeal to me :)

    ReplyDelete