tyktyk

Tykkään Zapasta, tiedättekin sen. Se vaan on niin mahtava! Tykkään siitä, kun se ilakoi vapaana, se on yksi parhaista jutuista. Siitä tykkään kovasti, jos joskus lenkin jälkeen on aikaa istua rauhassa lettukahville, aina parempi jos koti on siivossa kunnossa. Tykkään siitä, kun Zappa nukahtaa viereeni ja uneksii. Nytkin se tuossa murisee ja tutisee, ehkäpä kertailee aina yhtä tuloksetonta oravajahtiansa. Siitäkin tykkään, kun se nuolee ihan huumassa jogurttipurkkia, silmät nautinnosta viiruina, kun se niin tykkää siitä. Tykkään sen tassuista, samettikorvista, silkkiposkista ja somista pikkupilkuista silmien päällä. Tykkään siitä, kun se on niin tottelevainen ja rauhallinen. Se katsoo aina minua niin luottavaisesti. Tietenkin siitä tykkään, että se on aina kotona ilahtuneena vastassa, kun tulen. Jokin aika sitten sattui aivan karsean säikäyttävä juttu. Muutaman sekunnin ajan – tosin ne pienet hetket tuntuivat silloin iäisyydeltä – luulin, että Zappa on kuollut. Tulin kotiin ja minun turkkilainen, hännikäinen, hömppähousu, luontokappale, karvakaveri ei tullutkaan vastaan ovelle. Huhuilin, eikä mitään. Hädissäni lompsin makuuhuoneeseen, ja siellähän se, makasi sängyllä ihan liikkumatta. Ei reagoinut ollenkaan, kun itku kurkussa sanoin sille jotain. Toinen takajalkansakin oli ihan kummallisen jäykässä asennossa. En tosiaan tiedä montako sekuntia kului, kun mietin, miten uskallan koskea siihen, mihin kosken, miten kosken, miltä se tuntuu ja että tässäkö se nyt oli ja voi helevetti. Se oli ihan hirveää! Lopulta laskin käteni rauhallisesti Zapan kyljelle, ja siihen se heräsi, ihan säikähtyneenä nosti päänsä ylös. Paniikki-itkuni jälkeen vilkuilimme ja tuijotimme pitkin iltaa epäuskoisina toisiamme. Mokoma järkytys kummallekin. Zapalla oli silloin korvatulehdus ja se nukkui ihan hirmu sikeästi. Miten minusta tuntuu, että tykkään siitä vieläkin enemmän tuon episodin jälkeen. Voiko enempää tykätäkään?