eilen!

Eiliseni: Myöhästyin töistä, koska poroneidillä oli inha ummetus, ja aamulenkillä kesti, no, kauan. Saavuin työpaikalle kamalan näköisenä, koska hiusten föönäämisen sijaan kökin koiran kanssa metsässä, odotellen. En ole useinkaan kovin tarkka ulkonäöstäni, mutta eilinen olisi ollut vähän tavallista tärkeämpi päivä. Suuri pomo paikalla. Myöhästyminen liiskatukkaisena ja hengästyneenä oli jo tarpeeksi huono juttu, joten en alkanut selittäämään ummetustarinaa, vaan vetosin myöhästyneeseen junaan (itse asiassa juna olikin myöhässä, koska se ei päässyt laituriin, vaan jouduimme odottelemaan viitisen minuuttia Linnunlaulussa. Junakuljettajan lempeä ääni muutaman minuutin odottelusta ei rauhoittanut minua laisinkaan!). Siinä vaiheessa päivää oli kuitenkin vielä hiven järjen ripausta pääkopassani. Nolosta alusta huolimatta työpäivä lähti käyntiin pomon tuoman herkkuleipien ja ylellisen pullan voimin. Kunnes. Palohälyytys (onneksi kuitenkin turha) . Eihän turhassa palohälyytyksessä tietysti mitään erityisen kamalaa ole, mutta jotenkin se sopi päivän henkeen kuin nappi silmään. Palokuntaa odotellessa ehdin rauhoittua ja luulin jo, että päivä alkaisi luistaa normaaliin tapaan. Bonuksena työpaikalla myös ongelmia viemäreiden kanssa. Pöntöt ei vetänyt. Hauskaa? Ei!

Jotta epäonninen päivä olisi ollut täydellinen, puolen päivän aikaan päätänä alkoi särkeä maksimaalisesti. Aktiivisten nivelkipujen lisäksi pääkipu täydensi puolikuntoista olotilaani oikein somasti. Ei muuta kuin hymyä naamaan!

Työpäivä kulkikin sitten tutun kiireiseen tapaan kuuteen asti. Lähdin kulkemaan kohti rautatieasemaa jaloin, jotka hädin tuskin enää kannattelivat vartaloani ja PÄÄTÄNI, joka tuntui siltä, kuin massiiviset puristimet olisi asennettuna sekä ohimolta ohimolle että otsasta takaraivoon. Jo ensimmäisessä risteyksessä laukustani irtosi kahva. Huonoa laatua - olin katsellutkin kiinnitystä, ja paranteluoperaatio olikin jo mielessäni. No, laukku sylissäni raahustin rautatieasemalle surkeana ja voimattomana. Vähän oli jo nälkäkin. Jo kaukaa katselin, että onpa omituisen paljon juuri siihen junaan junaan menijöitä, jolla minä tavallisesti kuljen kotiini. Päästyäni laiturille meille ilmoitettiin, että junan kuski on kadonnut!!? Konduktöörikin oli aika ihmeissään. Seuraava juna lähtisi kyllä jo vartin päästä, mutta jätin sen suosiolla valtaisalle matkustajamassalle, sillä siinä kunnossa en totisesti kestäisi täpötäyttä junaa, meteliä, hienhajua, huonoa ilmaa, massan puristusta (sitä minulla oli aivan tarpeeksi päänupissani)... Raahustin takaisinpäin bussilaiturille. Yleensä en kulje bussilla, sillä se kestää kauemmin kuin juna ja minulla tulee huono olo bussissa. Mutta mikä ihana tunne olikaan rojahtaa ruhallisen bussin penkille, lämmin ja turvallinen koti mielessäni. Bussikuski istui paikallaan ja muutkin merkit viittasivat siihen, että pian päästäisiin matkaan. Päätin kestää hytkyvän ja huojuvan bussimatkan. Mieleni oli luottavinen, pääsisin pian kotiin. Siinä vaiheessa jo vähän huvitti päivän hassun hauska tunnelma, sillä luulin kaikkien metkujen olevan jo takanapäin. Odottaessa bussin käynistymistä naputtelin ystävälleni koosteen hullun päivän kulusta ja pyysin pitämään peukkuja, että bussikuski olisi selvinpäin ja että pysyisimme omalla kaistallamme. En oikeastaan koskaan pelkää onnettomuuksia, mutta päivä oli saanut minut jo hiukan epäluuloiseksi.

Päästyäni kotiovelle tajusin, että minulla ei ole avainta ja että mies ei ole vielä kotona. Soitto hänelle todisti epäilyni oikeaksi; hänellä oli vielä kiire töissä ja että hän ei juuri siltä istumalta pääsisi heti kotiin. Hän tulisi kyllä niin nopeasti kuin voisi. Mutta olisin halunnut heti kotiin. Vessahätäkin alkoi olla jo aikamoinen, sillä kuten aiemmin mainitsinkin, työpaikan vessat eivät vetäneet ja töistä lähtiessäni ajattelin, että selviän kyllä kotiin asti. Vara-avainkaan ei ollut tavallisessa paikassaan. Onneksi naapuri otti minut suojiinsa. Pääsin vessaan ja sain hyvää kahvia. Kyllä kiltteys ja avuliaisuus ovat hyveistä parhaimpia! Olivat hoitaneet meidän ummetusrassuakin koko päivän. Suuri kiitos heille!

Vihdoin mies tuli kotiin. Hän oli kiltti, mutta minä olin siinä vaiheessa päivää jo ihan loppu. Kerta kaikkiaan ihan finaalissa. Pääkipu oli yltynyt sietämättömiin mittoihin. Minua jo suorastaan oksetti. Palelin ja itkin sängyssä. Pelkäsin suorastaan menettäväni mielenterveyteni. Niin surkea olo minulla oli. Nälästä huolimatta en kyennyt syömään, koska minua kuvotti kamalasti. Olikohan minulla elämäni ensimmäinen migreenikohtaus?

Tänä aamuna heräsin onnellisena siitä, että päätä ei kivistä. Mies toivotti töihin lähtiessään parempaa päivää.

Voi kääk, nyt tuli kiire töihin!! Mutta oli ihan pakko kertoa tämä.