08/08/2008

eilen!

Eiliseni: Myöhästyin töistä, koska poroneidillä oli inha ummetus, ja aamulenkillä kesti, no, kauan. Saavuin työpaikalle kamalan näköisenä, koska hiusten föönäämisen sijaan kökin koiran kanssa metsässä, odotellen. En ole useinkaan kovin tarkka ulkonäöstäni, mutta eilinen olisi ollut vähän tavallista tärkeämpi päivä. Suuri pomo paikalla. Myöhästyminen liiskatukkaisena ja hengästyneenä oli jo tarpeeksi huono juttu, joten en alkanut selittäämään ummetustarinaa, vaan vetosin myöhästyneeseen junaan (itse asiassa juna olikin myöhässä, koska se ei päässyt laituriin, vaan jouduimme odottelemaan viitisen minuuttia Linnunlaulussa. Junakuljettajan lempeä ääni muutaman minuutin odottelusta ei rauhoittanut minua laisinkaan!). Siinä vaiheessa päivää oli kuitenkin vielä hiven järjen ripausta pääkopassani. Nolosta alusta huolimatta työpäivä lähti käyntiin pomon tuoman herkkuleipien ja ylellisen pullan voimin. Kunnes. Palohälyytys (onneksi kuitenkin turha) . Eihän turhassa palohälyytyksessä tietysti mitään erityisen kamalaa ole, mutta jotenkin se sopi päivän henkeen kuin nappi silmään. Palokuntaa odotellessa ehdin rauhoittua ja luulin jo, että päivä alkaisi luistaa normaaliin tapaan. Bonuksena työpaikalla myös ongelmia viemäreiden kanssa. Pöntöt ei vetänyt. Hauskaa? Ei!

Jotta epäonninen päivä olisi ollut täydellinen, puolen päivän aikaan päätänä alkoi särkeä maksimaalisesti. Aktiivisten nivelkipujen lisäksi pääkipu täydensi puolikuntoista olotilaani oikein somasti. Ei muuta kuin hymyä naamaan!

Työpäivä kulkikin sitten tutun kiireiseen tapaan kuuteen asti. Lähdin kulkemaan kohti rautatieasemaa jaloin, jotka hädin tuskin enää kannattelivat vartaloani ja PÄÄTÄNI, joka tuntui siltä, kuin massiiviset puristimet olisi asennettuna sekä ohimolta ohimolle että otsasta takaraivoon. Jo ensimmäisessä risteyksessä laukustani irtosi kahva. Huonoa laatua - olin katsellutkin kiinnitystä, ja paranteluoperaatio olikin jo mielessäni. No, laukku sylissäni raahustin rautatieasemalle surkeana ja voimattomana. Vähän oli jo nälkäkin. Jo kaukaa katselin, että onpa omituisen paljon juuri siihen junaan junaan menijöitä, jolla minä tavallisesti kuljen kotiini. Päästyäni laiturille meille ilmoitettiin, että junan kuski on kadonnut!!? Konduktöörikin oli aika ihmeissään. Seuraava juna lähtisi kyllä jo vartin päästä, mutta jätin sen suosiolla valtaisalle matkustajamassalle, sillä siinä kunnossa en totisesti kestäisi täpötäyttä junaa, meteliä, hienhajua, huonoa ilmaa, massan puristusta (sitä minulla oli aivan tarpeeksi päänupissani)... Raahustin takaisinpäin bussilaiturille. Yleensä en kulje bussilla, sillä se kestää kauemmin kuin juna ja minulla tulee huono olo bussissa. Mutta mikä ihana tunne olikaan rojahtaa ruhallisen bussin penkille, lämmin ja turvallinen koti mielessäni. Bussikuski istui paikallaan ja muutkin merkit viittasivat siihen, että pian päästäisiin matkaan. Päätin kestää hytkyvän ja huojuvan bussimatkan. Mieleni oli luottavinen, pääsisin pian kotiin. Siinä vaiheessa jo vähän huvitti päivän hassun hauska tunnelma, sillä luulin kaikkien metkujen olevan jo takanapäin. Odottaessa bussin käynistymistä naputtelin ystävälleni koosteen hullun päivän kulusta ja pyysin pitämään peukkuja, että bussikuski olisi selvinpäin ja että pysyisimme omalla kaistallamme. En oikeastaan koskaan pelkää onnettomuuksia, mutta päivä oli saanut minut jo hiukan epäluuloiseksi.

Päästyäni kotiovelle tajusin, että minulla ei ole avainta ja että mies ei ole vielä kotona. Soitto hänelle todisti epäilyni oikeaksi; hänellä oli vielä kiire töissä ja että hän ei juuri siltä istumalta pääsisi heti kotiin. Hän tulisi kyllä niin nopeasti kuin voisi. Mutta olisin halunnut heti kotiin. Vessahätäkin alkoi olla jo aikamoinen, sillä kuten aiemmin mainitsinkin, työpaikan vessat eivät vetäneet ja töistä lähtiessäni ajattelin, että selviän kyllä kotiin asti. Vara-avainkaan ei ollut tavallisessa paikassaan. Onneksi naapuri otti minut suojiinsa. Pääsin vessaan ja sain hyvää kahvia. Kyllä kiltteys ja avuliaisuus ovat hyveistä parhaimpia! Olivat hoitaneet meidän ummetusrassuakin koko päivän. Suuri kiitos heille!

Vihdoin mies tuli kotiin. Hän oli kiltti, mutta minä olin siinä vaiheessa päivää jo ihan loppu. Kerta kaikkiaan ihan finaalissa. Pääkipu oli yltynyt sietämättömiin mittoihin. Minua jo suorastaan oksetti. Palelin ja itkin sängyssä. Pelkäsin suorastaan menettäväni mielenterveyteni. Niin surkea olo minulla oli. Nälästä huolimatta en kyennyt syömään, koska minua kuvotti kamalasti. Olikohan minulla elämäni ensimmäinen migreenikohtaus?

Tänä aamuna heräsin onnellisena siitä, että päätä ei kivistä. Mies toivotti töihin lähtiessään parempaa päivää.

Voi kääk, nyt tuli kiire töihin!! Mutta oli ihan pakko kertoa tämä.

10 comments:

  1. Voi ei mikä päivä! Toivon parempaa perjantaita.

    ReplyDelete
  2. Äh mikä päivä! Ihanaa viikonloppua.

    ReplyDelete
  3. Ei voi olla totta!!!
    Elokuvan aineksethan tuossa olisi kyllä kasassa!!!=O)
    Eilen ei teikää hymyilyttänyt,
    mutta jo ensviikolla voit luultavasti pikkiriikkisen tirskua hurjalle päivällesi!!!
    Miten sitä joskus kaikki meneekin päin prinkkalaa!?
    Onneksi ei sentää kuitenkaan kovin usein!!!
    Toivottavasti voitte jo hyvin!!!
    Olethan muistanut laittaa vara-avaimen paikallensa!?
    Onko karvakuonolaisen masukkalainen jo kondiksessa!?
    Minäkin olen potenut vatsanväänteitä liiallisesta vattujen popsimisesta!!!
    Onneksi ne eivät sentään tee ummetusta-päinvastoin!!!
    Ei tarvitse istua toiletinpöntöllä kovinkaan kauaa...kylläkin aika usein...
    No,mihinkäs nämä minun ajatukseni harhailivatkaan......
    *hymyilee punastellen*
    Rutistus sinulle söpöläinen!!!
    Olet kyllä
    kerrassaan ihana tapaus!!!<3<3<3

    ReplyDelete
  4. Oi voi! Joskus on päiviä, jotka jo aamusta tuntuvat siltä, että pitäisi saada käpertyä uudelleen peiton alle - ja jatkuvat sellaisina. Toivottavasti tänään on kaikki sujunut paremmin!

    ReplyDelete
  5. Voi raasua. Toivottavasti yhtä kamalaa päivää ei tule lähiaikoina eteen. Koitetaanko vaikka kahvitella joskus, muutimme takaisin tuttuun kaupunkiin pari päivää sitten?

    ReplyDelete
  6. Huono päivä, totta tosiaan. Ja migreeniltä tuo kyllä kuulostaa..

    Valoisampaa viikonloppua

    ReplyDelete
  7. Maijja, perjantai oli jo paljon parempi. Mutta torstain meininkiä on kyllä vaikea alittaa.

    Niina, sanos muuta. Nyt oikeastaan jo naurattaa, mutta torstaina ei.

    Katinkainen, torstaina minun piti melkein nipistää itseäni, että voiko kaikki hullutus olla tottakaan. Mikä lie tarkoitus tuollaisillakin päivillä. Ainakin hetken osaan olla kiitollinen siitä, että päänsärky on mulla hyvin harvinainen vaiva. Kuonolaisen masu vielä pikkuisen omituinen, mutta jo paljon parempi kuitenkin.

    Scaredy-Cat, niinpä.

    Tuuli, kauhean kiva kun ootte Helsingissä taas! Kahvittelua ja vaikka metsälenkkiä voitais alkaa harrastamaan :)

    Merja, ehkäpä tuo tosiaan oli migreenikohtaus. Nyt kyllä myötätunto on entistä kovempi migreenistä kärsiviä kohtaan. Olo oli tosiaan niin tukala, että luulin tulevani ihan sekopääksi. Mutta perjantai-aamuna oli niin ihana herätä kivuttomaan päähän! Eilinen meni töissä, aika kiire, mutta jo illalla oli tosi mukavaa, kun tuli ihanat ystävät kylään. Söimme ja joimme itsemme lähes tärviölle. Tänään mahtava lepopäivä.

    ReplyDelete
  8. Hyvänen aika mikä päivä! Ei varmasti tuolloin hymyilyttänyt yhtään. Ja myötätuntoni päänsärylle, kärsin siitä usein ja se ei todellakaan ole kivaa vaan vie kaikki voimat.

    Mukavaa seuraavaa työviikoa!

    ReplyDelete
  9. Olivia, myötätunoa, myötätuntoa. Paha päänsärky on kyllä hankala homma. Nyt sen näin. Ja haa, viikkoni tulee varmasti olemaan mukava, sillä se ei ole työviikko, vaan lomaviikko. Kiitos!

    ReplyDelete
  10. Ompa elämä potkinut päähän sitten ihan olan takaa. Mutta niinhän se usein menee, että kun kerran alkaa kakkaa tulemaan niskaan niin sitten sitä tulee ja paljon. Onneksi olet selvinnyt kamalasta päivästä, jaksamista uuteen viikkoon!

    ReplyDelete